WITCH MOUNTAIN – Mobile of Angels

WitchMountain
Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Svart Records

 

On kyllä vanhanaikaista ja junnaavaa meininkiä. Ja hyvä niin! Hiljaksiin rämisevät raskaat riffit, maltilliset kompit ja pitkät kappaleet antavat tunnelmalle tilaa kehittyä. Musiikillinen sisältö on vahvasti blues-pohjaista doom metalia, jossa ei turhaan hötkyillä tai sekoilla. Huomiotahertättävin seikka bändissä on vokalistinainen Uta Plotkin, jonka ääni on perinteisen rockahtava ja sanoisinpa peräti soulahtava ja jazzahtava ennemmin kuin metallisen korkealentoinen. Toisaalta hän ei turhaan säästelekään ääntään vaan ulvoo usein korkealta ja kuulaasti, kun musiikin intensiteetti sitä vaatii.

Tämä on yhtyeen neljäs levy ja kolmas Plotkinin kanssa. Itse asiassa laulaja ilmoittikin tänä kesänä, että syksyn kiertueen jälkeen hän jättää bändin. Harmi sinänsä. Itse kappaleet ovat tasapainoisia ja tyylikkäästi rullaavia, mutta onko näissä riffeissä, bassokuvioissa tai kompeissa mitään perustason yläpuolelle nousevaa? Välillä ehkä on, välillä ei. Olennaista on kokonaisuus, joka tällä levyllä pysyy kasassa erittäin pitävästi.

Kappaleita on kuusi ja niistä viimeinen on vain cd:llä kuultava bonusraita.Neljäs biisi taas on hiljainen urkupohjainen tunnelmointi. Tästä päästäänkin levyn heikoimpaan ominaisuuteen: kun kolmosraitakin on melko rauhallinen (joskin erittäin hyvä, kenties levyn paras veto), niin nelosen himmailun jälkeen toivoisi jotain herättävää, kutkuttavaa, svengaavaa otetta. Mutta ei. Viides biisi on levyn rauhallisin, haikea balladityyppinen sävellys, eikä kuitenkaan aivan tarpeeksi kaunis ollakseen todella koskettava. No, kyllähän sekin muutaman kuuntelun jälkeen alkaa miellyttää vaikka onkin hieman pitkäveteinen. Onneksi bonus-kutonen tuo reippautta ja toimintaa liiallisen laiskuuden valtaamaan yleisilmeeseen. Mainio levy. Saattaa olla vähän retro ja aavistuksen hipster mutta ei mielestäni mitenkään kuvottavan päälleliimatusti.

——————————————————————————————————–

This sounds quite old-fashioned and dragging. And that’s a good thing! Thick and steady guitar riffs, calm drum beats and long songs give room for an atmosphere to grow. Musical content here is strongly based on doom metal with bluesy background, and there’s no aimless messing around. The most distinctive feature of Witch Mountain is their singer woman Uta Plotkin, whose voice has a traditionally rocking or even soulish and jazzy nuances, more than declamatory heavy metal style. On the other hand she doesn’t hold her voice back and can use high and clear howling when needed to accompany the music’s intensity.

Mobile of Angels is the band’s fourth record and third one with Plotkin. Actually the singer is going to leave the band after their tour this autumn. That’s a shame, I must say. The songs themselves are balanced and flow ahead easily, but is there some extraordinary substance in these riffs, bass patterns or drum beats that sets them above average? In some parts there is, in some others there isn’t. Main point here is the entirety, and the overall musical level is quite high. There are six songs on the record and the last one is a bonus track, only to be heard on cd version.

The fourth piece is a tranquil hymn, based mostly on organ sounds and singing. After this I can point out the album’s weakest attribute: when the third track is already quite peaceful (though a very good one), one would expect some really grasping, tight rocking to give a shot of energy after fourth song’s calmness. But that is not the case. Fifth track is the slowest one, a really soothing ballad but in my mind it’s not beautiful enough to be really touching. Well, after a few listens that song seemed to grow on me, too. Luckily the aforementioned sixth track brings some action and briskness to the atmosphere that was in danger to become a little tiring. This is a fine record. Maybe it’s a little ”retro” and my senses can observe some distant hipster-luring touches but not in any disgusting and obvious way, however.

Seppo Rautio