WHITE WIZZARD – The Devil’s Cut

WhiteWizzard
Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Earache Records

Heavy Metal is the name of the game here, and White Wizzard ride proudly to the battlefield, banners flying high. These guys from Los Angeles offer aforementioned actions as they show their skills on their third full-length record. The first track is an instrumental and it does its job well, rising the atmosphere to an epic level, but at the same time keeping their feet firmly on the ground, so that adrenaline keeps running strongly enough. And Heavy Metal here is melodic, traditional and sung with high-pitched voice when needed. Songs also often accelerate to higher velocity. In other words, a little bit of progressive elements can also be found, as well as speed metal influences.

The Devil’s Cut sounds clear and professionally produced, and especially the guitars have necessary earthly power. Melodies are full of longing, vigor and sense on threat. The songs function well and everything seems to be all right. But maybe everything is just too well here? I mean, somehow this all sounds very determinate. There is the problem: on this album Heavy Metal is just being executed, nothing more. Skillful guitar solos which include laid-back fiddling and also more restless shredding begin to sound little dull after a while. It must be admitted that the overall feeling on this record is quite pure and honest. Anyhow, personally I’d like to break this texture to pieces, mix it with angrier elements and also barer and more sensitive tones, and to cut one third off from song lengths. But things being as they are on this album, White Wizzard do their tricks in a frustratingly mediocre way.

 ——————————————————————————————————

Heviä meininkiä ja rohkeaa ratsastusta taistelukentälle viirit hulmuten. Sitä on luvassa, kun Los Angelesin White Wizzard esittelee taitojaan yhtyeen kolmannella kokopitkällä. Ensimmäinen raita on instrumentaali ja varsin onnistunut sellainen, virittäen tunnelman sopivan eeppiseksi mutta tarpeeksi rockiksi, jotta saadaan adrenaliinitaso pidettyä miellyttävän korkeana. Ja heviähän sieltä tulee, perinteisen melodista ja tarpeen tullen korkealta laulettua, paikoitellen melko vauhdikastakin. Hippunen progeiluakin on mukana, samoin kuin vivahteita speed metalin puolelta.

Levy kuulostaa selkeältä ja ammattimaisesti tuotetulta, ja etenkin kitaroissa on tarvittavaa maanläheisyyden tuntua. Melodiat tarjoavat kaipausta, tarmoa ja uhkaa. Kappaleet toimivat ja kaikki tuntuu olevan kunnossa. Mutta ehkä kaikki onkin kunnossa liian hyvin? Jotenkin varman päälle pelatulta tämä nimittäin kuulostaa. Siinä se vika onkin: levyllä suoritetaan heavy metalia. Taidokkaat ja tyyliltään rennommista lurituksista räväkkään tilutukseen vaihtelevat soolotkin alkavat pidemmän päälle tympiä. Aika puhdasta ja rehtiä meininki kyllä on. Itse mieluiten rikkoisin tämän kokonaisuuden, heittäisin väliin raivokkaampaa kaahausta ja paljaampaa tunnelmointia ja leikkaisin kolmasosan kappaleiden pituuksista pois. Nyt nämä velhot onnistuvat taikatempuissaan harmillisen keskinkertaisesti.

 Seppo Rautio