VALLENFYRE: A Fragile King

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Century Media

Vallenfyren syntytarina on hyvin vahva ja koskettava. Isänsä kuolemasta vuonna 2009 yli päästäkseen Paradise Lost -kitaristi Gregor Mackintosh palasi omille musiikillisille juurilleen, death metalin, crust punkin ja doom metalin pariin. Isä oli Paradise Lostin merkittävä tukihenkilö nimenomaan alkuvaiheessa. Pelkistä pöytälaatikkoon kirjoitelluista riffeistä Vallenfyre paisui hieman all stars -henkiseksi kokoonpanoksi, johon kuuluvat muun muassa Scoot (Doom-basisti), Hamish Glenncross (My Dying Bride -kitaristi) ja Adrian Erlandsson (mm. At the Gates & Paradise Lost).

Odotukset olivat toisaalta kovat, toisaalta eivät. All stars -jutut eivät yleensä toimi kuin kohtalaisesti, mutta Mackintoshin visioima deathin, crustin ja doomin sekasikiö vaikutti kiinnostavalta konseptilta. Mitä nyt jäikään käteen? Lähinnä sitä death metalia. Kitarat rouhivat Ruotsi/Sunlight-henkisesti, ja väliin on heitetty melodista, Paradise Lostin tuotannon mieleen tuovaa lead/soolo-kitarointia.

Kaava on ihan virkistävä, mutta kyllähän noita crust- ja doom-juttuja olisi mielellään kuullut paljon suuremmassa roolissa. Ehkä jotain crust-uskottavuutta on yritetty saada mukaan muutamalla yhteiskuntakriittisellä sanoituksella, mutta ne toisaalta tuntuvat päälle liimatuilta surun ollessa kuitenkin se pääteema albumilla. Mackintosh on ihan yllättävän hyvä örisijä, mutta ei mitenkään massasta eroava kylläkään. Soundimaailma on muuten ihan mukavan rouhea, mutta rumpujen kliininen lätke on huomattava miinus.

Hidas Seeds tosin tuo mukavasti vaihtelua keskelle mäiskettä, kappale on kokonaisuuden kannalta erittäin tärkeä. Siinä Greg ruotiikin juuri isänsä poismenoa. Ja heti perään tuleva, levyn nopeimpiin kuuluva Humanity Wept potkii mukavasti. Eräänlaisen kolminaisuuden täydentää My Black Siberia, joka lyö kehiin jotain näiden kahden väliltä. Enemmän tällaista kontrastia olisi kaivattu koko levyn laajuudelta. Viimeisessä raidassa The Grim Irony haetaan myös hitaampaa ja eeppisempää hidastelua, mutta jotenkin ontoksi se jää ja lopussa tulevat koskettimet eivät oikein istu.

Levy ei varsinaisesti ole juuri meikäläisen heiniä siitä syystä, ettei varsinaisiin suosikkeihini kuulu sen enempää ruotsalaiset death metal -legendat kuin Paradise Lostkaan. Jos sattuu diggailemaan erityisen kovasti edellä mainituista, A Fragile King lienee pykälää tai jopa paria kovempi tapaus verrattuna tähän arvosanaan.

Jaakko Marttila