TUSKA 27.–29.6.2014 Suvilahti, Helsinki

Tänä vuonna Tuska tarjosi verrattain laimean kattauksen. Ei ollut tänä vuonna Bolt Throwerin tai King Diamondin veroisia kiinnityksiä, jotka olisivat lietsoneet porukan hurmioon ja lippuja ostamaan jo edellisen vuoden puolella. Aina ei tietysti voi käydä tuuri saatavilla olevien nimien kanssa, mutta nyt oli toisaalta todella paljon Tuskassa jo aiemmin nähtyjä orkestereita. Jos nyt ulkomaisia ajatellaan, niin siellähän on heti ensikatsomalta jo Dimmu, Satyricon, Neurosis, Carcass ja Emperor tällaisia nimiä, jotka ovat jo tapahtumassa esiintyneet muutaman vuoden sisään.

Tätä pidän huolestuttavana kehityksenä, mikä ei taatusti edes kannata pitkässä juoksussa – ja suoraan sanoen koen tämän tapahtuman vakiokävijänä aliarvioivalta. Ja sitten vielä se, että kaksi ”uusista” ulkomaisista vieraista oli emo/metalcore-kuonaa, jota nyt ei herranjumala pitäisi tällaisessa tapahtumassa olla tarjolla. Eikö näille lippispäisille hyppijöille voisi olla joku oma festarinsa? Noh, ehkä tähän pitää suhtautua ”välivuotena”, joka on taatusti helppo unohtaa, jos ensi vuonna asian tila reippaasti paranee.

Perjantai

Helsingin sanomat ehti vielä samana päivänä nettisivuillaan morkata Philip H. Anselmo & The Illegalsin keikan ”jutusteluksi”. Läpänheitto kuuluu tämän miehen show’hun, ja rehellinen punaniskatyylinsä toimi minusta. Mutta oman soololevynsä materiaaliin mies ei tuntunut juuri luottavan, sillä soittolistalla oli monta Panteran biisiä ja jokunen Superjoint Ritualilta, Arson Anthemilta sekä yksi Agnostic Front -cover. Panteralta oli hienoa kuulla Hellboundin ja Death Rattlen tapaiset kappaleet, joita ei kauheasti Panterakaan ehtinyt soitella. Sen sijaan klassikko-osaston läpikäynti oli turhaa, kun sitä alkuperäistä intensiteettiä ei kuitenkaan päästy edes lähelle. Vähän palapelimäinen setti, jossa oli sekä hyvää että huonoa.

Etukäteen päivän kiinnostavin tapaus oli mielestäni  kalifornialainen Nails. Bändi tekikin vaikutuksen, mutta Tuskan kakkoslavalla soitto oli saatu kuulostamaan aivan mössöltä. Helvetin harmillista! Vaikeahan tuota on mennä sormella osoittelemaan, että oliko syy miksaajan, tekniikan, laitteiden vai bändin itsensä, mutta pahasti petyin. Toivottavasti bändi saa joskus paremman mahdollisuuden esitellä suomalaisille äkäistä hardcoren, grindcoren ja death metalin sekoitustaan.

_B8B1224

Pienimmältä lavalta tuli katsastettua vain Färsaarten Hamferð. Aivan kuten olin olettanut, Swallow the Sun tästä tuli kovasti mieleen. Puvut päällä kaverit soittelivat hidasta metallia, jossa oli enemmän melodiaa kuin raskautta tarjolla. Ei mitään moitittavaa varsinaisesti, mutta ei tässä oikein ollut mitään persoonallista tarttumapintaa. Omasta näkökulmastani bändi on vähän jäljessä ajan hengestä, öristyn melodeathdoomin juna meni jo.

Ties kuinka mones yritys kuunnella Carcassia livenä ei edelleenkään saanut meikäläisen päätä kääntymään. Tällä kertaa ilman hienoja videoscreenejä lavalla oli vielä vähemmän mitään seurattavaa. Kaipa ne tykkäsivät, jotka tästä tykkäävät muutenkin. Minulle peruskivaa, huonolla ärinällä varustettua melodista death metalia, siinä se.

_B8B1245

Ei maksane vaivaa erikseen enää nykyään väheksyä Dimmu Borgiria, mutta todetaan nyt itsestäänselvyytenä, että lattealtahan se kuulosti sekä näytti. Väsynyttä, näennäisen mahtipontista modernia metallia, josta black metal on jo valovuosien päässä. Bändin piti soittaa ”klassikkolevynsä” Deathcult Armageddon kokonaan, mutta jälkeenpäin sain lukea paremmin uuden tuotannon tuntevien kommentteja netistä, että itse asiassa levyä ei läheskään kokonaan käyty läpi. Hyvin kyseenalainen temppu mainostaa omaa festarisettiään näin ja sitten pettää faneille annettu lupaus. Jälleen yksi syy lisää sylkeä tämän pöhöttyneen norjalaisvainaan haudalle. Niin ja Deathcult Armageddon klassikko?! Hyvä vitsi kyllä edelleenkin. Toivottavasti edes nuorimmat katsojat saivat rahoilleen vastinetta.

_B8B1339

Lauantai

We Came As Romans nauratti heti päivän aluksi emo/metalcorellaan. Ei ollut paljon porukkaa paikalla, ja tämä oli mielestäni ihan positiivinen havainto. Lavalla hypittiin ja kaksi laulajaa vuorottelivat juustoisten kertosäkeiden ja muka-rankkojen riffien välillä. Hauskinta oli, kun yleisö teki käskystä spirit fingers -eleen. Enpä ollut aiemmin moista nähnyt ja naurussa oli pitelemistä. Asiaa on hieman hankala selittää, mutta asia avautunee tämän linkin katsomalla: http://www.youtube.com/watch?v=RTSkvAabm0k

Cannibal Accident sai sisälavalla lietsottua jopa moshpitin aikaiseksi, mikä on kunnioitettava saavutus päivän ensimmäisellä sisälavan soittopaikalla. Nämä turkulaiset kannibaalit grillaavat We Came As Romansin jannujen tapaisia emopoikasia aamupalaksi tuupattuaan ensin proteiinit suoleen mausteeksi! Erittäin viihdyttävä ja sopivan lyhyt grindipurkaus ja täydellinen päivän ensimmäinen festaribändiksi.

Manala Comedyn stand up -esitykset olivat minusta mukava tapa rikkoa musafestarin peruskaavaa, ja lauantain esitys toimi ihan ok. Iranilaistaustainen Ali Jahangiri oli reilusti paras kasvo näistä kolmesta. Alapäähuumori ei ehkä ollut mitenkään erityisen oivaltavaa, mutta juuri festarilla ja päivän ensimmäisten oluiden nosteessa viihdyin itse ainakin ihan mukavasti. Robert Petterson menetteli, mutta Ida Grönlundin läppä jätti vähän kylmäksi. Toivottavasti tämä juttu jatkuu.

Lost Societyn kova energia on ehkä hieman hyytynyt, jos verrataan viime vuoden Tuska-settiin esimerkiksi. Alkaakohan ikä pikku hiljaa tehdä tehtävänsä? Nuoruuden energiaahan ei loputtomasti riitä. Toki silti viihdyttävää katseltavaa edelleenkin.

Päivän paras oli omaan makuhermooni Mr. Peter Hayden. Heidän avaruusmainen, progressiivis-psykedelinen doomahtava rockinsa ei edennyt mennyt itsestään selvästi hittiriffejä toistaen, vaan soitossa oli jopa jazzmaista otetta, jolloin biiseihin on pakko keskittyä kunnolla. Ei ehkä mitään varsinaista festarimusaa, mutta sisälavalle tämä oli täydellinen valinta. Kannattaa ottaa haltuun tämä yhtye.

Stone on aina Stone. Vanhoille ukoille toki päälava vaikutti turhankin isolta ja tyhjältä areenalta, mutta meininki oli erittäin osuvaa iltapäivän viihdettä ennen isompia nimiä. Aiempien paluukeikkojen nähneille tarjottiin lisäarvoa soittamalla Brain Damage, jota ei ole soiteltu kuulemma sitten bändin aktiiviaikojen.

_B8B1424

Metal Churchin vokalisti kuulosti varsin väkevältä. Hieman Overkillin mieleen tuova kireä tyyli lähti tältä kaverilta suvereenisti. Kiljaisuissa oli oikeasti voimaa mukana. Aika letkeästi ja rockaavasti heidän heavy/thrashinsä jyräsi muutenkin. Täytti päälavalla paikkansa mainiosti auringon paistaessa mukavasti.

Beastmilkin hypeä en oikein ymmärrä edelleenkään. Livenä sisälavalla oli hipster-hurmos kunnolla päällä ja perseet heiluivat yleisön tanssahdellessa villisti. Bändi on kuitenkin lopulta varsin monotoninen, vaikka yrittäisikin ymmärtää taustalla olevat postpunk-vaikutteet. Vokalistin uliseva tyyli kyllä toimii tavallaan, mutta muutaman biisin jälkeen huomasin turtuvani siihen pahemman kerran. Meininki lavalla ja yleisössä oli joka tapauksessa intohimoista, joten selvästikin tässä bändissä on silti jotain kohdallaan.

_B8B1461

Anthraxin näin nyt ensimmäistä kertaa, ja tavallaan se kuulunee metallipään yleissivistykseen. Vaikka bändi oli iskussa ja esiintyi hyvin, kappaleet jättivät meikäläisen edelleen kylmäksi. Esimerkiksi Madhousen ja N.F.L:n tapaiset rallit ovat hittimäisyydessään miltei raivostuttavia rallatuksia. Edelleen ihmettelen, miksi Anthrax lasketaan kuuluvaksi thrashin ”neljän ison” joukkoon. Vaikka Joey Belladonna on ihan hyvässä iskussa, Metal Churchin Munroe pyyhki kyllä hänellä lattiaa suvereenisti aiemmin samalla lavalla. Yleisö vaikutti olevan liekeissä ja soundit hyvät, joten turha yrittää sen enempää väheksyä. Hyvä keikka, mutta meikäläinen vaan väärässä paikassa väärään aikaan.

_B8B1553

Sunnuntai

Sunnuntain sateita tiesikin säätiedotusten perusteella odottaa, mutta täytyy antaa pisteet Powerwolfille, joka korkkasi kakkoslavan energisesti. Olen jo vihannut eurooppalaista power metalia niin kauan, että tavallaan yllätyin viihtyväni tämän setin aikana. Ehkä siksi, että poweria oli Tuskassa nyt niin vähän. Powerwolf toi kaivattua vaihtelua festarin kattaukseen, ja onhan bändi toisaalta vähemmän rasittavaa ja heavympää kuin nämä umpilöysät sonatat ja stratot, joista Tuskassa yleensä on pakko vältellä. Kosketinsoittaja avusti vokalisia yleisönkosiskelussa mukavasti. Ja tosiaan, nyt kun miettii, niin ei siellä lavalla ollut basistia ollenkaan! Silti soundi oli tasapainoinen. Vai tuliko sieltä taustanauhalta sitten jotain? En ainakaan hoksannut. Itse asiassa juuri alataajuudet saivat monien muiden bändien soiton kuulostamaan muhjulta. Ei ollenkaan hullumpi veto!

Orphaned Landin muistan eksoottisena Century Median bändinä 90-luvulta. Toki tiesin, että meno on muuttunut niistä ajoista kohti etno-henkisempää ”aikuisempaa” tavaraa. Silti, kovasti jätti kylmäksi oikeastaan kokonaan eksoottiseen laulutyyliin ja kebab-kitaralurituksiin perustuva moderni metalli. Varsinaisia riffejä ei oikeastaan ollut, tai niiden irvikuvat olivat kuulijaa aliarvioivaa radio rock -kamaa. Ja se rauhansanoma: ei kuulu meikäläisen metalliin.

Church of the Deadin aikana sisälava oli täynnä sadetta pitelevää porukkaa. Bändi otti tästä kaiken irti ja pommitteli perusvarmaa death metaliaan. Simppeliä riffiä vuoron perään, kireää kärinää sekä mörinää, kuten myös blastiä ja keskitempoa. Vähän sellainen varman päälle tekeminen ja jokaiselle jotain -meininki tästä toisaalta tuli mieleen. Mutta meininki oli kohdallaan, ja bändi sai varmasti käytävällä näkyvästi markkinoituja levyjään hyvin kaupaksi.

Satyricon, noin 15 vuotta sitten mielestäni ehkä paras black metal -yhtye. Nykyään lähtökohtaisesti heidän näkemisensä on aina pettymys, ja eihän sitä fiilistä voinut mitenkään muuttaa toiseksi tälläkään kertaa. Sentään lavalla kuitenkin tapahtui jotain ja Satyr on ihan kohtalaisen energinen nokkamies, toisin kuin oli Dimmun kohdalla. Tosin, kosketinsoittaja pönötti rumpujen vieressä korkeuksissaan todella suurimman osan keikasta erittäin toimettoman oloisena. Silloin tällöin sormi taisi napsauttaa jonkun samplen soimaan. Onkohan tällaisen kaverin todella tarpeen olla lavalla? Settilistalla oli Mother Northia lukuun ottamatta uudempaa rock-painotteisempaa materiaalia, josta jokaisella on varmasti oma mielipiteensä.

Olen aina pitänyt Speedtrapiä reippaasti parempana kuin Rangeria, se nopeampi ja kovempi näistä kahdesta suomalaisesta. Nyt sisälavalla ei vaan jotenkin toiminut, ja edellisenä päivänä puolikkaan biisin verran katsastamani Ranger sen sijaan yllätti olemalla jo noin lyhyessä ajassa paljon parempi. Paljon oli kiinni muhjuisesta soundista, joka ei saanut kitaroita kuuluviin muun jytän seasta. Toisaalta, bändissä on ollut paljon miehistönvaihdoksiakin aivan viime, joten ehkä kokonaisuus ei ole vielä hitsautunut yhteen.

Neurosis soitti 2009 Tuskassa paahtavassa auringonpaisteessa, ja nyt bändi soitteli kakkoslavan ihan perällä – oletettavasti lavan kastumisesta johtuen. Tämä vaihtoehto oli musiikkinsa huomioiden parempi vaihtoehto, vaikka minusta tällaista kamaa pitäisi ehdottomasti esittää vain sisätiloissa. Tälläkin kertaa Neurosis päästi joka kerta rakentelemansa energian valumaan hiekkaan jäädessään himmailemaan biisien välillä hiljaisia, sinänsä hienoja post-rock-tunnelmiaan. Nimenomaan festivaalilla pitäisi takoa, kun rauta on kuumaa ja antaa sen sludge-vasaran murskata. Toisaalta, sitä paremmalta tuntui loppupuolella, kun Times of Grace -levyltä napattu The Doorway räimi sitten kunnolla kupooliin. Pienestä se on kiinni, ja kun toisaalta en ole bändiä seurannut vähään aikaan, niin en ehkä päässyt ihan täysin jyvälle settilistan dynamiikasta. Puutteistaan huolimatta jäi lopulta plussan puolelle.

_B8B1670

Emperor, samoin kuin Satyricon, noin 15 vuotta sitten mielestäni ehkä paras black metal -yhtye. Erotuksena Dimmuun ja Satyriconiin tajusivat lopettaa levyjen tekemisen ajoissa ja siirtyä tekemään jotain muuta. Ja jos esitettyä materiaalia vertaillaan, niin onhan In the Nightside Eclipse kokonaisuutena kunnianhimoista black metalia verrattuna näiden toisten norjalaisten lantrattuun nykymeininkiin. Nyt kun jälkikäteen settilistoja netistä etsiskelin, niin Emperor soitti jo 2007 Tuskassa suuren osan kyseistä albumista: kuusi yhdeksästä kappaleesta. No, oli tässä silti lisäarvoa sikäli, että soittivat nyt Faustin kera ensimmäistä kertaa sitten 90-luvun alun ja encorena kuultiin lisäksi Ancient Queen sekä Wrath of the Tyrant.

_B8B1726

Etukäteen epäilyksiä herätti eniten Ihsahnin laulukunto, mutta basisti Sechdamonin tukemana tämä puoli toimi yllättävänkin vahvasti. Ei loppunut kaverin palkeista räkä kesken. Mies kuitenkin mokasi hauskasti spiikatessaan erehdyksessä The Burning Shadows of Silencen jo toiseen kertaan. Kovasti repeilytti itseäänkin huomatessaan erheensä. Samoth oli yllättävän tylsistynyt ilmestys, jopa tympääntynyt. Palkkasoturipuolella Sechtdamon ja kosketinsoittaja Einar ainakin olivat olevinaan välillä liekeissä.

_B8B1793

Kaiken kaikkiaan In the Nightside Eclipse esitettiin eittämättä hyvin, mutta en silti kokenut sitä hurmiota, mitä tuon levyn kuunteleminen parhaimmillaan kotona voi saada aikaan. Koskettimet oli jätetty miksauksessa huomattavasti pienempään rooliin kuin albumilla. Siltikään Tuskan päälavan soundit eivät täysin taipuneet nopeisiin sirkkeliriffeihin ja rumputuleen, mutta onneksi suurempaa valittamista ei kuitenkaan ollut. Osin soundeistakin johtuen illan kohokohdaksi nousi omalla kohdallani hieman yllättäen Beyond the Great Vast Forest, jonka hieman muita biisejä deathmetalmaisempi kitarointi ja hitaammat osiot kuulostivat perkeleen voimalliselta.

_B8B1765

Homma pistettiin pakettiin hienosti Bathoryn A Fine Day to Die -klassikolla. Emperor sai varsin vaisun Tuska-vuoden vietyä varovaisen positiiviseen päätökseen, vaikka nelikymppiset sedät soittamassa black metal -klassikolevyä tuntui etukäteen suorastaan paradoksilta – ja kyllähän se sitä tavallaan kai olikin.

Teksti: Jaakko Marttila
Kuvat: Timo Hanhirova