Tuska open air, Suvilahti, Helsinki, 28.-30.6. 2013

Suurin osa Miasman edustajista oli tämän vuoden Tuska-festivaaleilla kiinnostunut eniten perjantain tarjonnasta. Siispä kirjasimme ylös oheisia huomioita enimmäkseen kyseiseltä festarien avauspäivältä.

Heikki: – Tämän kesän Tuska tarjosi perjantaina hyvinkin miasmaattista meteliä. Lahtelainen grindcore-trio Cut to Fit tarjoili klubin puolella vapaamielistä mättöään. Kitaristilla oli tyylikäs(?) Paavo Pesusieni -kitara ja vokalistin välispiikit olivat mukavan spontaaneja. Nuoriso tykkäsi ja pyöritti pittiä. Vokalisti totesi, ettei bändi tule vähään aikaan soittamaan näin isoilla lavoilla. Eli ilmeisen pessimistisellä asenteella ollaan liikkeellä, jos yhtyeen sivuilla kuitenkin todetaan että tulevat soittaamaan jokaisen keikan jolle heidät pyydetään!

 

Tuska Cut to Fit 999

Kuvassa: Cut to Fit

Tämän jälkeen Abhorrence veti kakkoslavalla kaiketi kaikki äänittämänsä kappaleet. Yleisö vaikutti huvittavan heterogeeniseltä, kun taisivat soittajien äidit ja vaimotkin olla paikalla. Mukavahan siinä vieressä oli omaakin ääntä paskoa rääkymällä Vulgar Necrolatryä. Pääsipä sitten todistamaan tämä iki-ihanan veisun myös Jukka Kolehmaisen yrjöämänä. Amorphiksen versiohan on hieman erilainen. Gylve Nagellin näköinen basisti veti kyllä pisteet kotiin räyhäkkäällä olemuksellaan.

Seppo: – Abhorrence kyllä jytisteli tappavasti. Kappaleiden yksinkertainen jurnutus, johon toisaalta yhdistyy sairasta särmikkyyttä, toimi ulkolavalla yllättävän hyvin. Soundi oli itse asiassa jopa parempi kuin vaikkapa Completely Vulgar -cd:ltä kuunneltuna. Setti alkoi pahaenteisellä Pestilential Mistsillä ja päättyi Vulgar Necrolatryyn, meiningin ollessa yhtä aikaa sekä perinnetietoista että tuoretta. Soittajat esiintyivät kukin tavallaan, hyvin vähäeleisestä soittimen nypläilystä kunnon ilmehdintään ja moshailuun.

 

Tuska Abhorrence 999

Kuvassa: Abhorrence

 

Sisälavalla meuhkannut Torture Killer oli vetänyt hallin täyteen, yleisön takarivi kun oli oviaukon tuntumassa. Terävästi tampannut ja vetävästi rokannut materiaali upposikin yleisömassaan hyvin. Ehdin kuulla vain osan keikasta, mutta tuo annos nosti bändin osakkeita asteikollani reippaasti.

Heikki:Bolt Throweria oli odotellut varmasti moni ja varmasti monen odotukset täytetiinkin. Kyllähän siinä onnenkyynel meinasi vierähtää poskelle kun mahtipontinen intro pärähti ilmoille ja hyväntuulinen bändi saapasteli lavalle. 4th Crusadella alkanut varsinainen hittiparaati ei eloonjääneitä jättänyt. Moshpitissä oli hyvä meininki, pienin osallistuja taisi olla siellä koko ajan pyörinyt noin 140-senttinen tyttö. En vieläkään oikein ymmärrä circle pitin ideaa ja onneksi siellä oli joku muukin samaa mieltä. Bändin merkkareihinhan piti käydä käsiksi heti alueelle päästyä, jos jotain tiettyä kokoa halajasi. Bolt Thrower pyysi paidoistaan 10-15 euroa ja punk-yhtye Lama 25 euroa!

Seppo: – Brittien sotakone jyräsi massiivisemmin kuin uskalsin odottaakaan. Selkeät soundit, vokalisti Karl Willettsin rennot välispiikit – joissa tosin tyypilliset yleisön kehumiset ja ”we are Bolt Thrower from UK” -hokemat toistuivat turhan usein – ja tietysti kappalemateriaalin kovuus loivat pohjan kunniamerkin arvoiselle suoritukselle. Willettsin vokaaleissa oli levyllä kuultuun murinaan verrattuna enemmän käheää huutovivahdetta, jossa kuului hauskasti myös brittiaksentti. For Victory, Cenotaph, No Guts No Glory, When Cannons Fade… huh-huh. Kyseessä oli vieläpä yhtyeen ainoa Euroopan-keikka tänä vuonna. Tässä oli kyllä eräs parhaista koskaan näkemistäni death metal -keikoista.

Tuska Bolt Thrower 999

Kuvassa: Bolt Thrower

 

King Diamond loi komean shown kullanpunervassa ilta-auringossa. Jättimäinen kartanon julkisivu, portit, isoäiti pyrätuolissa, erilaiset naishahmot…tavallaan kitsch-sävytteistä ja perinteistä mutta silti tinkimättömän tyylikästä kauhukuvastoa. Sekä tietysti Kingin oma irvokkaasti virnuileva, vihainen, pelokas silinterihattuinen hahmo. Toki pimeys olisi luonut lisätehoa esitykselle ja settilistaankin olisi voinut keksiä erikoisempia vetoja, mutta jokaisella tuntuu olevan kunkun tuotannosta omat suosikkinsa joita kaikkia ei ns. pakollisten klassikoiden lisäksi oikein voi ottaa settiin, jos showta ei kasvateta viisituntiseksi. Sekin olisi varmaankin sopinut hurmoksellisimmille faneille, mikäli heidän ilmeitään ja eleitään keikan aikana oikein tulkitsin. Maestron ääni kesti ja kantoi hyvin, vaikka tietyissä kohdissa hän kurkkuaan hieman säästelikin. Oikeastaan draamallisen jännitteen vuoksi biisien järjestys olisi voinut olla hieman toisenlainen, mutta äh, eipä nyt spekuloida moisella. Kokeneen bändin soitossa ei juuri mitään vikaa ollut, rumpusoolosta en tosin erityisesti innostunut. Kaiken kaikkiaan King Diamond oli kyllä ansaitulla paikallaan perjantain kruununa.

Tuska Kinkku 999

Kuvassa: King Diamond

 

Markus: -Itse olin paikalla myös lauantain ja sunnuntain, joskin myös minulle suurin osa kiinnostavimmista esiintyjistä nousi lavalle jo perjantaina. Lauantai-iltana olin valinnan edessä koska samaan aikaan soittivat Testament ja Dark Buddha Rising. Testament aloitti keikkansa todella upeasti, mutta kaikesta uudesta kiinnostuneena päätin kuitenkin ahtautua sisälavalle katsomaan jälkimmäistä. Se kannattikin, sillä Dark Buddha Risingin audivisuaalinen mielenraiskaus oli jotain aivan järjettömän hienoa. Tarkkaan harkittu lavaesiintyminen ja valojen käyttö loi mielikuvia todella tehokkaasti äänivallien pauhatessa äärimmäisen raskaasti. Hidasta doomjunttausta ja erilaisia ääniefektejä käytettiin suorastaan nerokkaasti. Ainut valittaminen keikasta oli itse tilasta ja miksauksesta joka ei tahtonut pysyä bändin mukana ja särki korvia välillä ikävästi. Kaikesta huolimatta helposti parhaita keikkoja tämän vuoden puolella ja kokemuksena jotain aivan omaa luokkaansa. Sunnuntaina potin korjasi sisälavalla rennon groovailevasti melankolista rokkia soitellut Death Hawks, joka sai jammailemaan tahdissaan täysin spontaanisti. Sisälavan äänimaisema ei ollut ihan omiaan bändin musiikille, joka olisi varmasti päässyt paremmin oikeuksiinsa ulkosalla.

Tekstit: Heikki Sikanen, Seppo Rautio, Markus Mähönen
Kuvat: Heikki Sikanen