TUSKA 26.–28.6.2015 Suvilahti, Helsinki

Jos jokin on varmaa niin se, että Tuskan esiintyjävalinnoista jaksetaan aina nurista kuorossa. Ei ole tarpeeksi sitä ja on liika tätä, ja ne teinityttöjen metalcoretkin vielä. Tänä vuonna kentältä huokuva asenne tuntui olevan kuitenkin jopa tavallista nuivempi, sillä mitään kuumimpia underground-kulttinimiäkään ei tänä vuonna Suvilahteen naarattu lepyttelemään rokkipoliiseja. Tuttavapiirissäni yleensä Tuskaan jokaisena vuonna uskollisesti suuntaavat sissitkin jääväsivät itsensä, joten ilmassa oli suuren flopin tuntua. Maan metallifestivaalien lippulaivan trendi oli jo valmiiksi kävijämääriltään lievästi laskeva, joten epäilin että 2000-luvun metallitrendin jälkiliukkailla luisteleva Tuska saisi jo seinän eteensä. Taisin olla väärässä, sillä Tuska vältti katastrofin – ainakin taloudellisesti – komeasti.

Perjantai

Alueelle ennätin kun jonkinlaista tunnelmametallia soittava ja myös kohtuullista suosiota nauttiva Ghost Brigade aloitteli keikkaansa suhteellisen hyvässä säässä. Vaikka Suomen kesä on alkanut varsin kylmissä merkeissä, Tuskan sää oli kautta linjan taas varsin hieno. Aurinko paistoi ja lähes parinkympin lämpötila ei ollut liian kuuma tai liian kylmä, eli Saatanan suojelussa mentiin taas. Säätä en silti jäänyt ihailemaan vaan suuntasin Ghost Brigaden saatellessa trendi-ilmiö Foreseeniä katsastamaan. Thrashiin päin kallellaan oleva helsinkiläinen crossover-sensaatio veti ihan mallikkaan keikan pikkulavalla. Ymmärrän, että tämän tyyliselle musiikille on Suomenkin kentässä tilausta, mutta ehkäpä tässäkin mennään tyyli ennen substanssia. Meininki on hyvä, tyyli on hyvä, riffit kun vielä saataisiin piirun verran mieleenjäävimmäksi niin kyllä tästä hyvä tulee. Nyt musiikkia paremmin mieleen jäi eräs alkuspiikki, jonka sanoma oli suunnilleen se, että raiskaus ei ole koskaan uhrin syy. Totta.

Kallista olutta nautiskellessa menikin sitten ohi bändi jos toinenkin. Tänä vuonna listoilla oli epämääräinen ”erikoisolut”, hinta 9 euroa. Lupaavan nimikkeen alta paljastui muutamia aika perusvaihtoehtoja, muun muassa Budějovický Budvarin lagerit ja Koffin Red Irish Ale. Näitä sitten lipiteltiin paremman puutteessa Exodusia odotellessa. Bändin soitellessa alkusettiään tajuan, että enpä olekaan nähnyt bändiä Steve Souzan kanssa sitten vuoden 2004 Provinssin, niin ne vuodet vierähtävät. Sen keikan kitarakaksikosta ei ollutkaan sitten ketään paikalla, sillä Gary Holtillakin pitelee kiirettä Slayerin kanssa. Keikka oli aika tuttua ja turvallista hittiparaatia uuden levyn maistiaisilla ryyditettynä. Kyllä tämä Dukesin aikaisen Exodusin voittaa, mutta muuten innostuminen jäi piippuun.

Enforcerin heavy ei ole koskaan kunnolla iskenyt, eikä se tee sitä nytkään, mutta kyllähän se on (taas) myönnettävä, että Ruotsin pojat näyttävät lavalla hyvältä ja osaavat kyllä maneerinsa prikulleen. Sopii siis oluen lipittelyn taustamusiikiksi, kuten myös illan pääesiintyjä Sabaton. Tämänkin bändin erinomaisuuden tajuaminen ei ole ikinä itseltäni luonnistunut mutta vuosien saatossa ruotsalaisten sotahevi on kivunnut niin myyntilistojen kärkeen kuin festivaalien pääesiintyjäluokkaankin. Hommat ovat isollaan. Bändillä oli lavalla entistä näyttävämpi tankkisomiste ja show on muutenkin tarkasti suunniteltu pakollisine huumoriosuuksineen ja näyttävine pyroineen. Suomibiisejäkin tietysti soitetaan. Silti Lepakkomiehen epävirallisille jatkoille suuntaaminen Barathrumin ja Azazelin hellään huomaan on tervetullutta tämän listahevitäyslaidallisen jälkeen

Bloodbath

Bloodbath

 

Lauantai

Lauantaiaamupäivästä heräilin kaatosateeseen, mutta niin se sää vain oikeni taas aurinkoiseksi ennen bändejä. Sadistisesti ensimmäiseksi bändiksi sijoitettu Bloodbath pakottikin painumaan Tuskan alueelle heti alusta. Bändin kolmas superstaralaulaja Nick Holmes ei valitettavasti ole kovinkaan jännittävä tai voimakasääninen keulakuva nykykunnossaan, joten nukkumaankin olisi voinut varmasti jäädä. Bändi luottaa ymmärrettävästi pitkälti kahden ensimmäisen levyn ja Breeding Death –EP:n materiaaliin, ja jollekin junnulle tämä saattaakin mennä aidosta old school death metalista. Onhan EP:stäkin jo jopa yli 15 vuotta aikaa. Uuden levyn materiaali ei pärjää millään vanhojen hittien koukkuisuudelle. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että Holmes lupasi ettei bändi enää koskaan esiintyisi auringonpaisteessa.

Australian progemetallibändi Ne Obliviscaris kärsi myös armottomana soittajien silmiin porottovasta auringosta, mutta hyvin miehet soittivat. Yhdistelmässä oli bassotaitelua, äärimetallia ja ehkä ripaus Dream Theateria, eli aikamoista sekametalisoppaa viuluineen ja örinöineen kokonaisuudessaan. Bändi on tarkoituksella vaikeasti lähestyttävä, ja mitään ikimuistoisia elämyksiä miesten yliajalle venynyt keikka ei tarjonnut uudelle kuulijalle. Eikä sitä kyllä tehnyt seuraavana soittanut Einherjerikaan. Norjalaistrio oli ennakkoon ajatellen jopa ehkä päivän kiinnostavin mutta vanhoja levyjä joskus 90-luvun lopulla kuunnelleelle keikka ei mitään suurempaa tunnekuohua synnyttänyt. Selkeä trio-soundi takasi napakkuuden mutta paljoa ei mieleen jäänyt. Lasken bändin samaan mojoaan menettäneeseen kastiin kuin vaikkapa Hadesin, Gehennan ja Aeternusin. Vanhassa vara parempi.

Loudnessin ensimmäinen esiintyminen Suomessa viime vuoden Jalossa tuli katsottua tiukasti lähietäisyydeltä mutta nyt nautiskelin japanilaisten hyvästä heavy metalista kalja-alueelta käsin. Pääosin homma toimii ja japanilaiset nyt vain ovat sympaattisia, ei mahda mitään. Sen sijaan rap-sekasikiö Atomirotta ei kerännyt sympatiaa, vaan lähinnä ihmetystä. Tämä on taas varmaan tätä crossgenre-kosiskelua, mitä taannoin yritettiin Tuskaan tuoda Huoratronilla. Näitä kahta erottaa se, että Huoratronista pidän, Atomirotasta en sitten pätkääkään. Eli äkkiä karkuun katsomaan jonkinlaista nostetta saanutta Keijo Niinimaan (Rotten Sound) Morbid Evilssiä. Club stagelta kantautuikin hyvänoloista sludge-ryömintää eikä edes genressään niin kliseistä. Pitää tutustua joskus tarkemminkin.

Amorphis

Amorphis

 

Seuraavana päälavan haltuun ottanut Amorphis ei ole viime vuosina (…siis pian 20 vuoteen) viisaria väräytellyt, joten olikin mukava huomata että kyllä klassikkokimara silti edelleen maistuu. Kyseessä oli Tales from the Thousand Lakesin 20-vuotiskiertueen keikka, vaikka itse levyhän on jo palttiarallaa 21-vuotias. No pilkunviilaus sikseen sillä keikka osoitti kuinka tasaisen laadukkaasta opuksesta onkaan kyse. Odotin varsinkin harvemmin kuultua tavaraa, kuten First Doom ja Forgotten Sunrise, sillä aika montaa Talesin hittiä bändi on veivannut vuosien saatossa aivan tarpeeksi. Bändikin oli silminnähden rentoutunut ja hyvässä hapessa, joten keikkaa voi kehua varauksetta. Tales-setti täydennettiin Vulgar Necrolatryllä ja parilla Elegyn (1996) aikaisella biisillä, eli uusi materiaali jätettiin tyylitajuisesti tällä kertaa tyystin väliin. Bändiltä tuleekin sitten syksyllä uusi levy ja uusi kiertue perään, joten newbie-fanit saavat suoda tämän hetken meille vanhuksille.

Abbath

Abbath

 

Immortalin jälkilöylyakti Abbathin ”maailmanensi-ilta” olikin Amojen loistokeikan jälkeen aikamoinen kalkkuna. Kahden kitaran soundit olivat suttuiset ja voimattomat verrattuna Immortaliin ja jotenkin meininki oli kaikkinensa flegmaattinen, vaikka Abbath herrana ja hidalgona yritti heittää kaikki perustemppunsa peliin, ”fuck the sun”-letkautuksesta tulenpuhallukseen ja crab walkiin. Ei toiminut. Jopa Abbathin aikaisempi sooloilu I jaksoi kiinnostaa aikoinaan enemmän kuin tämä viritelmä. Lauantain pääesiintyjä In Flames taas on nykyisellään niin vastenmielinen ilmestys, että sitä piti kiirehtiä karkuun, sillä Lepakkomiehen jatkoilla Ride for Revenge tarjoili todennäköisesti viikonlopun parhaan keikan.

Sunnuntai

Energiat olivat kahden pitkäksi venyneen festaripäivän jälkeen vähissä, joten sunnuntaina toimittaja jaksoi raahata ruhonsa paikalle vasta kun ehkä maailman vähäeleisin (lue. tylsin) livebändi Opeth aloitti. Ihan kivaa progerunkkausta joo, mutta jotenkin svenssonien nyanssinen fiilistely on vain hieman väärässä paikassa isolla lavalla päiväsaikaan. En ole bändin touhuja jaksanut viime vuosina seurata, mutta ainakin monet vanhat fanit ovat haukkuneet uutta levyä tylsäksi, joten tylsistymistä peläten suuntasinkin viikonlopun ehkä erikoisimpaan ja eeppisimpään esitykseen Club Stagelle.

Opeth

Opeth

 

Erään vaatekauppaketjun vaatemalliston kautta kovasti julkisuutta keväällä saanut levy-yhtiö Strong Scene Productions oli saanut houkuteltua paikalle rosterinsa helmiä kautta maapallon. Mahtavaa! Mortuusin satanistinen ja mystinen ambienssi pimensi hetkeksi koko Suvilahden ja pidot sen kuin paranivat kun toinen kulttisuosion kerännyt meksikolaisakti, Crepuscular näytti miten sitä bestiaalia sotametallia pitää oikeasti esittää. Eli Machete kourassa, tietysti. Lähteideni mukaan jopa Paradise Lostin ja Anatheman vaikutteena suuresti toiminut Eternal Dusk taas esitteli brittien doomdeath-skenen parhaimpia puolia, pistämätöntä melodiantajua ja matalaa murinaa. Parempaa kuin My Dying Bride. Greyn pioneerigoottimetalli ei nyt oikein ole minun genreäni, mutta Eternal Duskissakin esiintynyt saksalaishemmo kyllä örähteli maukkaasti heleän naislaulun lomassa. Malesian Yvaeh oli bändeistä varmasti odotetuin, joten Vaginal’s Juice Dripping into Cadaverousia odottaneet tosifanit – kuten allekirjoittanut -saivat pettyä nyt karvaasti, bändiä kun ei näkynyt missään! Onneksi ruotsalainen Blast paikkasi hienosti trolli-black metalillaan ja käsillä ollut metallihurmos kiteytyi viimeistään kun Brittien legendaarinen thrash/speed-partio Metal paiskoi ilmoille ikivihreän Final Kill For Powerinsa. Varsinkin vokalistinsa eläytyminen vakuutti, joten ei ihme, että skenevaikuttajat Jeff Hannemanista lähtien ovat Metalin lyhyeksi jäänyttä uraa jääneet harmittelemaan. Viimeiseksi säästetty vanha kunnon Mystic Triangle oli jo niin läkähdyttävä esitys, että en jäänyt edes paljoa kaipaamaan Strong Scenen ehdottomasti parasta bändiä, suomalaista Motmrossia.

Grey (Strong Scene Collective)

Grey (Strong Scene Collective)

 

Strong Scenen kollektiivin jälkeen minkään ei pitänyt enää tuntua oikein missään, joten Visions-levynsä kokonaan soittanut Stratovarius meni vähän autopilotilla. Toki Visions on varsin mallikas levy kentässään ja hittibiiseistä ei olepulaa, mutta keikka ei pitänyt mielenkiintoa yllä ihan samalla tasolla kuin edellisen päivän Amorphis-nostalgiatrippi. Alice Cooper taas, ohhoh. Pappahan on edelleen kivikovassa vedossa. Keikka oli kerrassaan nautittava rock-show’ta hittibiiseineen ja temppuineen. Siinä missä Abbathin vakiotemput tuntuivat edellisenä iltana todella väsyneiltä, Alice Cooper taas pakotti ne sata kertaa nähdyt kliseensä toimimaan, jälleen kerran. Toki puhutaan aivan eri kaliiberin rock-ilmiöstä, mutta tällaista hyvin toteutettua showhuttua on mukava katsoa.

Teksti ja kuvat: Timo Hanhirova