Tuska 2018

Täällä sitä taas oltiin, vaikka esiintyjälistauksen puolesta Tuska on ollut mielestäni – enkä taida olla ainoa – hienoisessa alavireessä jo aika monta vuotta. Vähemmän äärimmäistä, enemmän aiemmilta vuosilta tuttuja nimiä ja indie rock -meininkiä. Loppupeleissä kaikki on kuitenkin kiinni muutamasta ratkaisevasta nimestä paperilla, jotka saavat aikaan päätöksen lähteä joka kerta Suvilahteen rellestämään keskellä lomasesonkia. Eihän se ole meikäläiseltä pois, jos mukana on vuosi vuodelta enemmän mm. elokuvanäytöksiä, sarjakuvanäyttelyjä, vip-fanikatsomoa ja erillinen ruokaravintola. Telttasauna tosin on sellainen palvelu, jota osaan arvostaa, eli en todellakaan sano, että kaikki ekstra on turhaa. Mutta jos samaan aikaan esimerkiksi merchandise-myynti tajuttomine jonoineen on täysi fiasko, toivottavasti prioriteetteja tarkistellaan. Tuska on toki edelleen hieno tapahtuma.

 

PERJANTAI

Tanska Baest korkkasi Tuskan. 2016 demon jälkeen suoraan Century Median rosteriin ei kuulosta oikein vakuuttavalta ja pitkäjänteiseltä uralta, ja sen kyllä huomasi. Ikään kuin modernin metallin kasvatit olisivat heränneet vanhaan kunnon death metaliin ja alkaneet soittamaan jotain sinne päin. Ei siinä mitään väärää, mutta Tuskan lavoille ei pitäisi olla vielä mitään asiaa tällaisilla nimillä. Arvostan itse uusien bändien kohdalla vaatimattomuutta ja nöyrää asennetta, en tällaista ”nyt ja heti meille huutoa, sarvet ilmaan, moshpitit ja kaikki!” -asennetta.

Gloomy Grim on jaksanut kauhu/pimputtelu- black metaliaan jo yli 20 vuotta, mutta livenä ei ole tainnut tapahtua kauheasti ennen paria viime vuotta. Sen enempää kuin levyltäkään minulle tämä juttu ei avaudu. Riffit ja taustalta tulleet pimputtelut eivät yhdisty omassa päässäni lainkaan järkeväksi kokonaisuudeksi. Viime kesän Nummirockissa oli sentään paljasta pintaa lavarituaaleissa, mutta nyt oli lakana suojana, nyyh! Agathon itse käveli maanisesti lavalla ja läträsi hiukan verellä, mutta muut jampat olivat kuin metallibändin treeneissä vetämässä. Ei mielestäni tältäkään osin yhtenäinen kokonaisuus. Silti ihan ok.

Crowbarin soittaessa tuuli oli pahimmillaan ja se sotki päälavan soundia jonkun verran. Kirk Windsteinin partakin sojotti välillä miltei vaakasuoraan tämän takia, heh. Melko vähäeleinen bändi soittamaan päälavalle, mutta musiikki toki puhui puolestaan. Sludgehtava, painava NOLA-junttaus on festarimusiikkia minun makuuni, tapahtui lavalla mitä vain tai ei yhtään mitään. Joka tapauksessa edellinen Tuska-veto vuodelta 2010 muistaakseni oli tosin kovempi, mutta hyvä näinkin.

Tribulationin keikoista on tullut kirjoitettua aika paljon viime vuosina, ja edelleenkään ole päättänyt varsinaisesti, pidänkö bändin nykysuuntauksesta vai en. Lavaestetiikka alkaa olla joka tapauksessa hiottu jo sellaiselle tasolle, että touhua katselee suorastaan henkeään haukkoen. Jonathan Hulténin tapa tanssia kitaransa kanssa totaalisen androgyynisti pukeutuneena käyttää koko isoa festarilavaa hyväkseen. Kaverin manööverit eivät olleet mitään kahden pennin jammaamista, vaan oikeasti mielestäni nerokkaaksi koreografiaksi laskettavaa taidetta, jossa oli silti rock ’n rollin henki mukana. Death metalia sisältäneeltä kakkoslevyltäkin soitettiin onneksi jotain, toki kaikkea muuta kuin raskas, mutta maittava instrumentaali Ultra Silvam. Muut taisivat olla kahdelta uusimmalta albumilta, joissa on death metalista tallella vain ärinälaulu. Ainoana miinuksena kakkoslavan soundit eivät saavuttaneet mielestäni bändin musiikin ydintä missään vaiheessa. Seuraavaksi pitäisi saada Tribulation kunnon klubikeikalle tai -kiertueelle Suomeen! Tämä musiikki todellakin ansaitsisi sen. Ehkä olen sittenkin jo päättänyt, että pidän tästä oikeasti, heh. Päivän parhaita.

2016 Tuskassa saksan duo Mantar oli eräs parhaita. Samalla lavalla tällä kertaa olin yksinkertaisesti pitkästynyt. Soundi ei saavuttanut sitä tasoa, että punteissa olisi tutissut kunnolla. Olinko sitten sijoittunut väärin vai olivatko kivekset eri asennossa, en tiedä. Nyt jäi mieleen lähinnä se, miten onttoja biisit olivat ja että Hannon vokaalit ovat aika turhaa ärinää. Rumpali takoo virveliä hitaissa kompeissa lujaa ja sitten kai kuvittelee, että blastbeat-pätkissä se hiplaaminen kuuluisi yhtään mihinkään. Nämä nyt ovat pikkujuttuja, mutta en vaan oikein osaa tiivistää, mikä bändissä oli nyt niin ratkaisevasti huonompaa kuin pari vuotta sitten. Sludgehtavan poljennon raskaus ei vaan nyt puhutellut. Hanno ei ehkä ollut itsekään niin liekeissä kuin aiemmin lavalla. Bändin hieman rutinoitunut liikaa?

Mike Pattonin juttuja jo pitkään arvostaneena minulla oli kovat odotukset Dead Crossin keikalle, vaikka etukäteen netistä kuuntelemani biisit eivät vielä pankkia räjäyttäneet. Aika nopeasti tulin siihen johtopäätökseen, että tämä on kaverin taitojen tuhlausta. Dave Lombardon takominen sopi kuvaan hyvin, mutta Patton vaatii musiikilta enemmän tilaa itselleen kuin tällaisen semijämän hardcore-bändin anti. Keikkaa leimasi myös tietty negatiivinen väre muutenkin. Pattonin mikrofoneissa ja sanoituslapputelineessä oli koko ajan jotain ongelmaa. Taustalta puski läpi jotain surinaa ja lappuset liehuivat tuulessa miten sattuu. Tämä huipentui jossain vaiheessa Miken käydessä huutamassa vihaisena lavamiksaajalle jotain ja osoittaen tätä sormellaan. Ammattimiehenä Patton kyllä piti homman päällisin puolin kasassa, ja Bela Lugosi is Dead -lainan (Joy Division) aikana keikka meinasi jo jotenkin päästä raiteilleen. Sitten palattiin omaan materiaaliin ja Mike keksi ottaa yleisöstä pari maskinaamaista nuorta kaveria lavalle lähinnä töllistelemään meininkiä. Suomalaisena en voi kestää tällaisia myötähäpeän sekaisia hetkiä ja purin huulta tiukasti niin, että miltei veri valui, heh. Loppukeikan keston rehellisesti sanoen mietin, että milloin tämä oikein loppuu.

Mitä ihmettä joku Leprous tekee Tuskassa? En tajua. Tribulationin Jonathanin keppurointi ei häirinnyt minua pätkään, mutta Leprousin vokalistin munaton uikutus sitäkin enemmän. Kovasti ukot heiluivat lavalla, vaikka musiikki on jotain hipsterien joutavaa tunnelmarockia. Tämmöiset Flow’hun. Argh, viinaa saatana pitää juua.

Muutama joutava bändi myöhemmin tulin vielä katsastamaan loppupuolellaan olevaa Meshuggahin settiä todetakseni, että vielä sieluttomampaa nykimistä kuin olisin voinut edes muistaa. Timanttiset soundit tosin ja yleisö todella hyvin mukana. En voinut tajuta, että näin laiskan esiintymisen kera voi oikeasti saada yleisön liekkeihin. Partaukot hiplaamassa kitaroitaan seisoskellen ja vokalisti nykimässä leukaansa ylös rytmikkäästi. Perverssiä.

Oli sentään oikea syy tulla takaisin alueelle ryyppäämästä, kun oikea isäntä tuli taloon. Body Count kuuluu siihen räppiä metalliin ja rockiin sotkeneeseen ryppääseen, jota tuli kuunneltua joskus 90-luvun puolivälissä ja ajoittain sen jälkeenkin. Oli mahtavaa viimein nähdä herra Ice-T livenä! Kaikki surkeat bändit tätä ennen eivät enää tuntuneet missään, kun katuväkivallasta kertovat lyriikat ja riimut pureutuivat tajuntaan. Mikään erityisen dynaaminen livebändi Body Count ei ehkä enää ole, sillä Ice-T on jo kuusikymppinen mies. Häntä oli vokaaleissa auttamassa parikin ekstrakaveria, joista toinen oli hänen poikansa Little Ice! Isäntä itsekin mietti lavalla, että miten helvetissä tässä näin oikein kävi. Tavallaan tämä oli vähän turhanoloinen ratkaisu, mutta kunnon köörihuudoissa kieltämättä oli nyt potkua. Settilistassa tuli hyvin uutta ja vanhaa. Uusista Manslaughter, Black Hoodie ja keikan päättänyt This Is Why We Ride jäivät mieleen, vanhoista puolestaan Cop Killer, KKK Bitch, Drive By ja Born Dead. Turha kai näitä on listata, todella kova setti. Keikka lähti liikkeelle Raining Bloodilla, joka jatkui pätkällä Postmortemia, jonka aikana rumpuihin tuli Dave Lombardo. Heh, Dave joutui soittamaan ilmeisesti itselleen oudolla setillä, minkä vuoksi komppi alkoi loppua kohti uhkaavasti hyytyä. Noh, tässä oli kuitenkin se ele tärkeämpi kuin tekninen suoritus. Tavallaan Body Countin biisimateriaali ei mielestäni ole kokonaisuutena niin vahvaa kuin vaikkapa Suicidal Tendenciesillä (jolta lainattu Institutionalized soitettiin myös) tai Biohazardilla, mutta se on silti letkeää ja toimivaa äänimattoa, joka jättää hyvin tilaa Ice-T:n kukkoilulle. Erikoismaininta silloin tällöin äänijänteensä avanneelle basisti Vincent Pricelle, todella äkäistä rähinää! Hieno päätös sinänsä ei kovin erityisen laadukkaalle avauspäivälle.

 

LAUANTAI

Nopeasti vilkaisemani Tyrantti ja heidän suomenkielinen heavy metalinsa on aika merkillisen kuuloista, koska he julistavat fantasiaheviään suomeksi. Onko tämä ikään kuin Hevisaurus, mutta vähän varttuneemmalle pikkuväelle? Toisaalta, jos ”oikeiden” bändien lyriikoita käännetään suoraan suomeksi, niin ihan samanlaista tarinaahan sieltä taitaa tulla. Silti Tyrantti kuulostaa jotenkin voimakkaasti lapsenmielisemmältä kuin monet muut suomeksi laulavat tapaukset. Mielenkiintoista nähdä, saako vasta yhden pikkujulkaisun tehnyt bändi tulta alleen tulevaisuudessa kuin Teräsbetoni konsanaan.

Galactic Empiren paitoja näkyi festarialueella helvetin paljon, taisivat mennä kaupaksi mukavasti. Tosin, koko fanituotteiden myyntipiste oli ihan katastrofaalisesti hoidettu tänä vuonna, minkä vuoksi moni rätti jäi varmasti myymättä. Kuulin tarinoita, että joku oli joutunut jonottamaan tunnin saadakseen jotain ostettua. Puolen tunnin jonotus oli normi, vaikka tuli alueelle heti päivällä miltei heti sen auettua. Lisäksi perjantain ja lauantain välillä oli yritetty tehdä sellainen muutos, että toinen jono olisi ollut tilauksia ja toinen maksamista varten. Tätä ei tietysti ollut viestitty mitenkään (en ainakaan nähnyt mitään), vaan ihmisiä palloteltiin jonosta toiseen. Ei tämän näin vaikeaa pitäisi eikä saisi olla. Tai sitten ensi vuonna oma anniskelualue myyntipisteelle, niin jaksaa paremmin odotella? Hah.

Itse Galactic Empire soitti teknisillä progemetallisovituksilla John Williamsin säveltämää Star Wars -elokuvamusiikkia. Tekivät sen mielestäni hyvällä maulla ja ilman mitään vokaaleja. Normaalisti kimurantit rytmitykset tuntuvat itsetarkoituksellisilta metallissa, mutta koska kyseessä on kokonaan erityyppinen musiikinlaji, homma muuttui mielenkiintoisella tavalla viihdyttäväksi. Tutut ja kaikkien tuntemat teemat tulivat välillä esiin, mutta samoin kuin soundtrackäänitteillä, niitä ei ryöstöviljelty läheskään koko aikaa. Tässä on mielestäni aika hyvä portti metallipäille kokeilla taidemusiikin puolta laajemminkin. Mielenkiintoinen crossover-visio kyllä, oiva valinta nimenomaan kakkospäivän alulle. Visuaalisella puolella bändi tasapainoilee jännästi tekijänoikeuksien rajoitteiden kanssa. T-paidan selkämyksessä Imperiumin logo on hieman erilainen kuin alkuperäinen, mutta erittäin tunnistettava. Soittajat lavalla muistuttavat paljon Star Wars -hahmoja, mutta eivät kuitenkaan näytä aivan samoilta. Se on tosin sanottava, että kavereiden puvut eivät lavalla ole ollenkaan niin hienoja kuin heidän musiikkivideoillaan.

Anton Kabasen revanssi, Beast in Black, oli omiaan päälavalle villitsemään porukkaa kliseisellä, mutta kieltämättä tehokkaalla heavy metalillaan. Vokalisti Yannis Papadopoulos huvittavassa nahkakaavussaan jollotti maailmanluokan malliin. En näe mitään syytä, miksei tämä voisi lyödä kunnolla läpi ympäri maailmaa. Ei minun musiikkiani todellakaan, mutta kyllä näitä metallin perusarvojen varaan nojaavia tapauksia Tuskassa on aina oltava minusta.

Carpenter Brut isolla festarilavalla oli hieman orpo ilmestys sen vuoksi, että kolme jäsentä eivät vain saaneet kaikkea tilaa käytettyä. Synthwave kyllä toimi sinänsä oikein hyvin, joten plussan puolelle jäätiin, mutta sisälava olisi ollut oikea areena heille. Lavalle toi eloa Mat NcNerneyn (Grave Pleasures, Hexvessel) vierailu yhden kappaleen verran, jota en tunnistanut. Hieman minun on vaikea suhtautua tähän kuitenkaan oikeana livemusiikkina, koska kitaristin soitto ei oikein tullut soundista esiin, paitsi soolojen aikana. Rumpalin iskut kuuluivat käsittääkseni vain sampleina. Tämä kaikki on toki tyypillistä genressä, mutta huomasin tämän silti omalla kohdalla syövän hieman fiilistä. Saisi olla hieman enemmän rock ’n rollia mukana.

Olin jo ehtinyt pelätä viime kesänä, että missaisin Emperorin soittamassa Anthems to the Welkin at Dusk -albuminsa kokonaan. Uusia päivämääriä kuitenkin tuli sitten myös kuluvalle vuodelle, ja lopulta onneksi myös Tuskaan. 2014 he soittivat In the Nightside Eclipse -kiekon kokonaan, ja tuolloin sunnuntaina tihkusateessa kokemus oli vakuuttava, joskin totta kai jäsenten keski-iän huomioiden vähän virkamiesmäinen. Omalla kohdallani Anthems on tärkeämpi levy, minkä vuoksi odotin tältä kerralta vielä enemmän. Auringonpaiste rokotti fiilistä ja tuuli hieman soundia, mutta eniten petti ehkä yllättäen rumpali Trym, jota pidin herkässä iässä jonkinlaisena blastbeat-jumalana, heh. Ehkä kaverilla ei ole nykyään kovin paljon soittotuntumaa, koska netin mukaan hänellä ei ole aktiivisia yhtyeitä oikein tulilla tällä hetkellä. Basareiden lätisevällä tavalla muusta soitosta erottuva soundi ei minua oikein miellyttänyt, ja juuri tästä syystä myös pienet epätarkkuudet tulivat alleviivatuiksi. Mitään ongelmaa ei olisi ollut, jos soundi olisi ollut luonnollisempi. Lisäksi eräässä lempparissani, The Acclamation of Bonds, kaveri taisi tiputtaa kapulansa ja soitto sekosi hetkeksi kokonaan. Tämän luokan tekijältä en olisi odottanut moista. 2014 rummuissa ollut Faust jäi mieleen paljon vakuuttavampana live-tykittäjänä. Tuolloin myös koskettimissa ja taustalaulajana ollut Leprous-yhtyeen Einar suoriutui duunistaan paremmin kuin nyt lavalla ollut kaveri (ilmeisesti Jørgen Munkeby). Einar lauloi enemmän ja osallistui muutenkin aktiivisemmin show’hun. Anthems-levyn kaikkein eeppisimmät puhtaat jollotukset eivät päässeet oikealle tasolleen pelkästään Ihsahnin voimin. Einar olisi auttanut tässä paljon. Myöskään Anthemsin koskettimet eivät nyt livenä kuulostaneet niin hyvin kitaroiden kanssa yhteen pelaavilta kuin albumilla. Pieniä juttuja, mutta kokonaisuutena ne veivät keikasta sen terävimmän kärjen. Päätteeksi tulivat sitten vielä Curse You All Men!, I Am the Black Wizards ja Inno a Satana. Pienistä vioista huolimatta oli toki hienoa nähdä tämä spektaakkeli, mutta 2014 ja In the Nightside Eclipse -show vei selvästi voiton.

Loppuillasta ei oikein mikään tuntunut enää missään. At the Gates se vaan jaksaa vielä, mutta minä en tahdo kestää Tompa Lindbergin surkeaa vokalisointia enää lainkaan. Ja tarpeetonta kai huomauttaa, että tämäkin bändi on soittanut Tuskassa jo turhan monta kertaa viime vuosina.

Sama pätee Kreatoriin, Gojiraan ja ties kuinka moneen muuhunkin bändiin. Turhan monta kertaa nähty ja liian ennen kaikkea turhan lyhyen ajan sisään. Itsessään Kreatorin nykyinen huikea lavaproduktio ajaa toki asiansa päälavalla.

Sen sijaan illan pääesiintyjän paikka pitäisi oikeasti olla tarkkaan mietitty juttu. Gojira oli tässä asemassa melko masentavaa katseltavaa, suorastaan orpo ilmestys. Ehdottomasti olisi pitänyt olla teltassa, ja mielellään ei Tuskassa muutamaan vuoteen ylipäätään. Bändin hipster-suosio (tai ketkä tätä oikeasti jaksavatkaan kuunnella) ei riitä tekosyyksi minusta päälavalla soittamiseen.

 

SUNNUNTAI

Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus palasi Tuskaan jo viime kesänä, ja nyt tämä festivaalin entinen house-bändi lunasti statuksensa uudelleen soittamalla nyt siis toista vuotta putkeen. En muista, kuinka monta vuotta edellinen Tuska-putki kesti, mutta uskaltaisin veikata, että tällä kertaa eivät aivan niin pitkään kykene pysymään kasassa. Well, musiikki ei juurikaan minua puhuttele, mutta auringonpaisteessa ja keskellä leppoisaa iltapäivää tätä itse asiassa kuunteli ihan mielellään, hieman yllättäen.

Lauri Porran Flyover Ensemble oli juuri sitä materiaalia, joka sopi sunnuntaihin ehkä kaikkein parhaiten. Kokoonpanossa oli kitara, basso, rummut, koskettimet sekä kaveri, joka soitti ilmeisesti välillä vetopasuunaa ja toista pienempää rumpusettiä. Taidemusiikkia, jossa oli kuitenkin rock-elementtejä, kuten kitarasoolot. Syntikkamies pisti välillä myös tuulemaan kunnolla muiden ollessa statisteina. Ainoa miinus oli, että vetopasuunaa ei saatu miksauksessa kuuluviin oikeastaan lainkaan.

Ihsahnin progressiivisen metallin jännä piirre livenä on basistin puuttuminen. Sekä Ihsahnilla että toisella kitaristilla, Leprous-yhtyeestä tutulla Robin Ognedalilla on sen sijaan soittimissaan kieliä enemmän kuin laki sallii, mikä antaa liikkumavaraa tarvittaessa myös raskaampiin osuuksiin. Raskaampien pätkien kärinälaulut vievät ajatukseni turhan paljon sinne Emperorin suuntaan, mikä ei taas ole hyvä juttu, sillä Ihsahnin musiikki on aivan eri tavalla kallellaan progressiivisen rockin suuntaan. Pehmeämmät osuudet puhuttelivat meikäläistä enemmän, mikä sekin varmaan johtui nimenomaan sunnuntaista ja aiempien päivien sekoiluista palautuvien aivojeni tarpeesta saada vähän hengähtää välillä. Tuli hiukan Ulver mieleen välillä. Ihsahn on jonkinlainen kriitikkojen suosikki, mutta en kyllä tiedä oikeasti ketään, joka hänen levyjään ostaisi tai niistä tykkäisi. Tämä ei toki tarkoita, että musiikki olisi huonoa, mutta ehkä jotenkin virkamiesmäistä se kuitenkin on.

Europen kasarikone se jaksaa vain putkuttaa menemään, vaikka vuodet vierivät. Mutta ei mitään syytä valittaa, sillä kone on hyvässä rasvassa edelleen. Kaikkein kovimpana juttuna jäi mieleen 2015 julkaistu biisi War of Kings, joka edustaa Europen raskainta ja synkintä tavaraa. Relevantti yhtye siis tänäkin päivänä. Joey Tempest on edelleen kova nokkamies, joka pystyy helposti ottamaan isonkin lavan haltuunsa. Hieman tuskaiselta kaveri kyllä vaikutti, sillä aurinko porotti sen verran armottomasti lavalle. Ammattilaisena hän kuittasi saavansa nyt rusketuksen, vaikka iho helotti punaisena. Loppuun toki The Final Countdown, ja Tuska oli osaltani paketissa.

Telttasaunan liepeille kuului vielä Clutchin yhdentekevän rockin renkutus, mutta löylyn sihahduskin kuulosti paremmalta ja raskaammalta kuin tämä bändi. Tämäkin retkue Flow’hun soittamaan, jos nyt saa toivoa.

Päälavalla kuulemma esiintyi vielä joku metalcore-ihme kovan show’n kera, mutta tämä tuskin lukijoita kiinnostaa sen enempää kuin minuakaan. Silti hyvä näin, että pääsi alueelta vähän aiemmin ulos ja palautumaan.

Teksti: Jaakko Marttila
Kuvat: Timo Hanhirova