Tuska 2016

Cattle Decapitation kaukaa San Diegosta pisti heti perjantain alkajaisiksi jauhot hyvin suuhun. Vaikka materiaali ei ollut tuttua, äkkiväärään death/grindiin pääsi aika mukavasti heti sisään, vaikka biisit heillä ovatkin kaikkea muuta kuin ennalta-arvattavaa settiä. Erityisesti vaikutuksen teki vokalisti Travis Ryan, jonka skaala kattaa aika hyvin äärimmäisen metallin eri sävyt. Ja juuri tällaisessa poukkoilevassa musiikissa sitä skaalaa voi käyttää melko vapaasti ilman, että tulee teennäinen fiilis. Olin melkoisen vaikuttunut miehen saadessa jopa pig squealinsä kuulostamaan hieman melodiselta, samoin kuin muidenkin korinoidensa eri variaatiot. Todellinen maestro! Muutenkin tiukkaa soittoa, mitä nyt rumpali painoi turhan paljon tuplabasarit rätisten niin nopeasti kuin pystyy. Helvetin kova aloitus!

Sisälavalla Whorionin sinfoninen death metal jauhoi tylsissä merkeissä. En tiedä, aiheuttiko sisälavan kumea soundi tämän vaikutelman, mutta kahdesta kitarasta ja koskettimista huolimatta tuntui kuin helsinkiläiset olisivat soittaneet yhtä ja samaa biisiä alusta loppuun.

Swallow the Sunilta oli Tuskassa tarjolla mukavan erikoislaatuinen mälli, eli kolmena päivänä kolme settiä, jotka koostuvat Songs from the North -triplalevyn matskusta. Vielä 10 vuotta sitten seurasin bändin tekemisiä aidolla mielenkiinnolla, mutta nyt kun päälavalla bändi soitti ensimmäistä osiota uutukaisestaan, tajusin kuinka kauas tämä juna kohdaltani on karannut. Hidastahan tämä on, mutta ei missään nimessä painavaa, musertavaa ja muutenkaan sellaista, mitä hitaassa metallissa arvostan. Vähän kuin melodista örinämetallia hidastettuna. Erikoisuutena lavalla oli koko ajan toinen vokalisti, ilmeisesti levylläkin mukana ollut Jaani Peuhu, tarjoamassa taustatukea Mikko Kotamäelle.

DSC04355Kaukaa Libanonista tuleva Blaakyum haiskahti etukäteen taas yhdeltä pelkästään eksotiikan vuoksi Suomeen tuodulta bändiltä. Toki tämä jossain määrin oli tottakin, mutta toisaalta bändin etno/kebab-/groove/thrash-sekoitus oli myös hämmentävän kiinnostava juttu. Ylimääräiset perkussiot alkoivat jossain vaiheessa jo vähän rasittaa siellä kaiken muun soitannan seassa, mutta vokalisti oli kykenevä karjumaan ja välillä tuomaan mukaan oman kulttuurialueensa mukaisia melodioita. No joo, riffipuolella oli vähän käppäinen Sepulture/Pantera-tyyppinen asetelma, mutta muiden vaikutteiden rikastamana tämä ei haitannut. Auta armias, jos joku suomalainen bändi tekisi biisin nimeltä Religion of Peace ja spiikkaisi lavalla islamista – ai niin, Sotajumalahan jo teki niin Steelfestissä viime kesänä ja sai jotain itkua ja porua osakseen, heh. Yllättävän hyvä oli!

DSC04383Cain’s Offering ei ollut ihan omalla mukavuusalueella, itse asiassa kaukana siitä, mutta pitihän sitä vähän aikaa ihmetellä. En muistanutkaan, että Timo Kotipelto laulaa tässä bändissä. Näytön kautta lähikuvaa seuratessa näytti siltä, että Timon laulaessa naama punaisena ohimolta paukahtaa kohta suoni. No joo, olihan siinä jo jännitystä kerrakseen. Seuraava bändi.

DSC04388Mantarin kahden miehen meluinen sludge/stoner oli hyvä oppitunti siitä, miten käppäisillä lähtökohdilla voi saada aikaan kovan luokan esityksen. Riffeissään miltei sairaalloisen laiha Hanno ei todellakaan tee mitään ihmeitä, vaan raapii helvetinmoista groovaavaa räminää, jota rumpali Erinc takoo eteenpäin. Ei tällä varsinaisesti pitkälle pötkittäisi, mutta kun juttu esitetään adhd-tyyppisellä asenteella kaikkensa antaen, tulos olikin yksi päivän parhaista keikoista. Tämä olisi vieläkin kovempi jossain pienellä klubilla, mutta sisälava tarjosi silti mukavat puitteet. Yleisössä oli sekä moshpit että tanssivia ihmisiä, eli selvästi sakemannit pääsivät johonkin rockmusiikin salattuun ytimeen. Ehkä tätä on levyltäkin joskus pakko kokeilla.

DSC04484 DSC04433Kvelertakin suosiota ihmettelin taas kerran monttu auki. Onnellisen kuuloista räkärockia aivan uskomattomana tasapaksulla ja huonolla laulajalla. Ei vaan pysty käsittämään.

Behemothin keikkaan oli todella vaikea suhtautua, ikään kuin aivopuoliskot olisivat käyneet vapaapainiottelua koko ajan. Keikka oli oikeastaan aika hyvä ja lavalla tapahtui kaikenlaista: Nergal vaihteli asusteita, käveli kuumeisesti ympäri lavaa; oli savua, tulta ja jotain helvetin silppusadettakin. Toisaalta, muistelin 2008 Tuskan keikkaa, jolloin meininki oli vielä ”nahkamekko-death metal”. Nykyinen Behemoth – The Satanist -levynsä kera, joka soitettiin nyt kokonaisuudessaan – on taas enempi black metaliksi stailattua black/death-juttua huppuineen. Nergal hehkutti lopulla yleisölle, kuinka he eivät ole koskaan tehneet taiteellisia kompromisseja. Whatever, mutta tällainen uusiksi itsensä brändäilykään ei kyllä kovin taiteellisesti määrätietoiselta vaikuta. The Satanist ei ollut parin kuuntelukerran jälkeen ollenkaan hullumpi levy, mutta nyt livenä en oikein saanut otetta. Nahkamekkoaikakauden kama oli kuitenkin jotenkin intensiivisempää lopulta, mutta ei sitäkään nykyään ehkä enää jaksaisi. Kuten sanottua, ei oikein osaa päättää, mitä mieltä tästä oikein osaisi olla.

DSC04604 DSC04591


LAUANTAI

With the Dead oli heti kärkeen ehkä se kiinnostavin doom-tapaus Tuskassa. Kuten arvata saattaa, genre itsessään sekä aikainen soittoajankohta eivät ihan kauheasti porukkaa onnistuneet paikalle tuomaan. Mielestäni bändin paikka olisi ehdottomasti kuulunut olla sisälavan puolella, jossa ilmapiiri olisi voinut olla intensiivisempi. Electric Wizardin klassisen kokoonpanon basistina häärinyt Tim Bagshaw kitaristinaan bändiltä oli lupa odottaa julmaa matalien taajuuksien armottomasti moukaroivaa riffivyöryä. Juuri tätä keikka tavallaan tarjosikin, mutta telttalavan tekniikka tai miksaus ei vaan saanut aikaan ihan tarpeeksi lujaa pörinää – tai sitten melurajat eivät sallineet, kukapa näistä tietää. Ei tuntunut rintakehässä, mutta oli silti ihan ok. Vähäeleinen bändi ei kommunikoinut yleisön kanssa juurikaan, mutta Lee Dorrian on kyllä edelleen karismaattinen kaveri ja Cathedralin tavaramerkiksi muodostunut sävykäs karjunta toimi tässä hyvin, vaikka Cathedral jättikin minut aikoinaan kylmäksi. Toki biiseistä tulee välillä mieleen Electric Wizard turhan paljon, sitä ei voi kiistää, mutta raskaita riffejä sekä toivoin että sain. Hieman väärässä paikassa väärään aikaan, mutta kyllä tällä hyvin lähti päivä käyntiin.

3B8B2876
Kotimaan Circle tunnetaan kaikkea muuta kuin metallibändinä, mutta kyllähän heidän taiteellisen sekoilun piiriin myös raskaampi ilmaisu on aina jollain tasolla kuulunut. Bändi aloitti leijumalla raskaiden säröjen ja hippirockin välimaastossa ja kävi läpi melkoisen määrän kaikenlaisia vaikutteita. Vokaaleissa herrojen Rättö ja Lehtisalo vuorottelu oli kiinnostava juttu, mutta spontaanilta kuulostaneet kärinät, kiekumiset ynnä muut lopulta ärsyttivät. Tyylilajien välillä poukkoilu toisaalta tuntui sen verran rasittavalta ja hektiseltä, etten kovin kauaa jaksanut keikkaa seurata, vaikka Circlen 25-vuotista uraa rockmusiikin edelläkävijänä arvostankin.

3B8B2901
Tsjuder on uuden tulemisensa myötä jaksanut kiertää lavoja kiitettävästi ja on tehnyt pari levyäkin. Selvästi se norjalaisen black metalin kiintiöbändi tämän vuoden Tuskassa. Vaikka lähtökohtaisesti voi aina ajatella, että kyseessä on b-luokan bändi maansa laajasta tarjonnasta, niin jumalauta nyt toimi taas erittäin kovaa. Celtic Frost -tyyppisestä ankarasta ryöminnästä blastbeat-tulitukseen mentiin hyvän tyylitajun kera. Raakaa ja alkuvoimaista vitun black metalia. Vaikka jätkiä oli lavalla vain kolme, niin ei voi sanoa, että olisi ollut huono livekarisma tai lava tuntunut tyhjältä. Arvostan kyllä myös hyvin rakennettua show’ta, mutta nyt vaan mielestäni perusasioilla pelannut Tsjuder hakkasi vaikkapa edellisenä päivänä soittaneen Behemothin aivan 666–0, ja monet muutkin siinä sivussa.

Obscura päälavalla tuntui vähän oudolta ratkaisulta, ja sitä se oli käytännössäkin. Aivan liian iso lava tekniselle death metalille, jonka ympärille ei oltu rakennettu sen kummempaa show’ta. Saksalaisten kikkailevaa, sisäänpäin kääntynyttä hierontaa oli miltei kiusallista seurata ja ympärilläni yleisökin tuntui juttelevan keskenään jostain ihan muista asioista kuin Obscuran kimuranteista riffeistä. Väärässä paikassa väärään aikaan. Eikä kyllä bändikään edusta kyseisen koulukunnan eliittiä missään tapauksessa, joten aika nopeasti alkoi haukotuttaa.

3B8B2948
Lord Vicarin keikkaa auttoi paljon se, että areena oli sisälavalla. Tämäkin bändin olisi ollut aivan orpo muilla lavoilla. Reippaasti iloisin asia tässä keikassa oli nähdä pitkästä aikaa Sami Hynninen livenä basson varressa, toipuneena ja reippaana. Bändi itsessäänkin on minusta ihan hyvä, mutta onhan tämä omalla tavallaan jonkinlaista seesteistä hyvinvointidoomia enemmän kuin raskasta ja synkkää jyrää. Enkä ole Chrituksen vokaalien ylin ystävä myöskään. Silti nautittava keikka ja hyvä meininki!

3B8B2995
Anthraxin aikoihin alkoi olla taas tungosta päälavan edessä ja alkoi miltei ahdistaa. Asiaa ei auttanut yhtään, kun eräs inhokkibändeistäni alkoi soittaa. Varmaan kolmas kerta, kun yritin livesiedätyksen kautta päästä sisään tähän jenkkihevin legendaan, jota jotkut kai thrashin yhtenä kivijalkanakin pitävät. Muutama kohtalainen ralli ja sitten kammotus nimeltä Mad House oli lopulta liikaa. Kun ei, niin ei. Kovasti tuntui taas kelpaavan enemmistölle. Varmaan taas pakollisen välivuoden päästä uudelleen Tuskaan? Samoin Testament? Toivottavasti ei. Aika turha päivä verrattuna perjantaihin mielestäni, mutta sentään jotain.

3B8B3053


SUNNUNTAI

Myrkur on jakanut mielipiteitä mukavasti jo etukäteen puolesta ja vastaan. Naisen soolo-black metal -ilmiön hype oli yllättävän nopea ja tehokas. Myös mallintöitä tehnyt Amalie Bruun oli valkoiseen pukeutuneena lavalla luonnollinen huomionkohde muiden sessiojätkien soitellessa menemään hihattomissa huppareissaan (paitsi ehkä rumpali). Ensimmäinen mielikuva Myrkurin keikasta oli, että jos ”black metal” joskus jollain etäisellä tavalla joskus päätyy Euroviisuihin, se varmasti kuulostaa ja näyttää juuri tällaiselta. Tämä voi kuulostaa halveksivalta kommentilta, mutta kyllä keikka oli viihdyttävä mielestäni ja Amalien kaunista ääntä kuunteli mielellään. Hän myös soitti koskettimia sekä kitaraa ja keskittyi välillä pelkkään laulamiseen. Kappaleissa ei kyllä kauheasti sisältöä sinänsä ollut tarjolla, vaan eteerinen metalli leijui hyvin pitkälti juuri Amalien laulumelodioiden varassa. Rääkylaulukohdat olivat se väkinäinen elementti mielestäni. Hän räkäisi vain lyhkäisiä pätkiä runsaan kaiun kera ikään kuin varjellen varsinaista enkelinääntään. Harmittava ja väkinäinen kompromissi sinne black metalin suuntaan, sillä ei Myrkur sitä mielestäni todellakaan tarvitse – ainakaan musiikillisessa mielessä, markkinointi ja muu sitten erikseen. Lopussa tuli hieno Bathory-cover Song to Hall Up High. Mielenkiintoista nähdä, miten (ja jos) tämä juttu tästä lähtee tulevaisuudessa kehittymään.

3B8B31243B8B3115
Hatebreed on näitä harvoja vanhan liiton hardcore/metalcore-juttuja, joita pystyn kuuntelemaan. Varmasti monille tämä on miltei tai aivan sama juttu kuin vastenmielinen pomppuhevi ja muut Amerikan vastenmieliset trendit, mutta Hatebreed perustettiin jo 1993 ja ero on jo pelkästään sitä kautta merkittävä. Mukavaa turpaanvetoa taas kerran, mutta bändin flegmaattisuus lavalla jättää hieman kylmäksi. Verrattuna vaikkapa Biohazardin riehumiseen näiden kavereiden paikallaan jumittelu vokalistia lukuun ottamatta ei vaan ole omiaan innostamaan yleisöäkään. Minut tämä herätteli mukavasti Myrkurin eteerisestä tripistä takaisin Kalasataman asfalttihelvettiin.

3B8B32133B8B3217Naiset metallissa -teema jatkui Nervosan kohdalla reippaan brassithrashin merkeissä. Lavalla oli kova meininki päällä, mutta puoliväliä kohti aloin jo pahasti puutua käppäiseen perusriffittelyyn. Basisti-vokalisti Fernandan kimeähkö huuto oli aluksi eksoottinen, mutta yksiulotteisuudessaan se alkoi pian rasittaa. Sitten tapahtui jotain, taidettiin alkaa soittaa enemmän uudemman (toisen) albumin tavaraa, ja keikka muuttui yhtäkkiä paljon mielenkiintoisemmaksi. Ote siirtyi aavistuksen verran kohti death/thrash-komboa, joka yhdellä kitaralla murjoi astetta paremmin kuin kliinisempi rässi, johon alkukeikka mielestäni painottui. En voi sanoa, että musiikki olisi varsinaisesti vakuuttanut, mutta hyvä show oli ja kehityskelpoinen bändi.

3B8B3250Gojiran erikoisuudentavoittelu-death metal (post-dm, heh?) toimi yllättävän hyvin päälavalla. Oikeastaan juuri ne tunnelmalliset post-jutut tekivät enemmän vaikutuksen kuin se death metal -puoli, joka jäi vähän puolivillaiseksi läpsytykseksi. Minulle tuli vaikutelma siitä, ettei aggressiivinen materiaali enää ehkä ole se bändin juttu, mutta he silti haluavat edelleen olla vakavasti otettava tekijä genressä. Erään tauon kohdalla vokalisti jopa vitsaili, että rumpali on nykyään ”too old for this shit”. Silti jotain erilaista ja vaihtelua muihin bändeihin nähden. Virkistävä tapaus.

3B8B32923B8B3296Sisälavalla Swallow the Sun tuuttasi uutukaisen triplansa viimeistä cd:tä, jonka tiesinkin olevan lähellä sitä, mitä tässä bändissä joskus arvostin. Pimeys, komeat valot ja raskaampi ote vaikuttivat aivan eri bändiltä kuin perjantain leppoisa pimputteluhevi päälavalla. Kokonaisuudessaan bändi tuskin tällaiseksi enää muuttuu, vaikka kuinka toivoisi. No, kaverit taatusti itse tietävät, mitä haluavat tehdä, ja niin sen pitääkin olla. Hienon kuuloista laahausta sopivissa puitteissa ainakin tämän setin puitteissa. Tässä STS on minusta parhaimmillaan.

Sykistelyosasto jatkui teltalavalla, jossa myös Katatonia jakoi mietteeni. Ensinnäkin, nyyhkyttävien vokaaliensa puolesta bändi on nykyään mahtavassa livevedossa! Vasta tänä vuonna vahvuuteen liittynyt uusi kitaristi Roger Öjersson lauloi taustoja Jonas Renkselle todella vahvassa roolissa, ja välillä kuvioon tuli kolmantena vielä toinen kitaristi Anders Nyströmkin. Fiiliksiä puolestaan veivät muutamien kappaleiden jenkkihevityyppiset riffit, joita ei mielestäni mitenkään voi eikä saa sotkea melankoliseen musiikkiin. Vaikka joissakin jutuissa riitti nieleskelemistä, niin loppuun asti tämän jaksoi helposti katsoa. Lopetin Katatonian aktiivisen seuraamisen jo yli 10 vuotta sitten, mutta kyllä bändissä on edelleen jotain magiaa. Miasman osalta Tuska oli tältä erää paketissa.

Teksti: Jaakko Marttila
Kuvat: Timo Hanhirova