THE GATHERING – Disclosure

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Psychonaut Records / Soulfood

The Gathering jos joku on yhtye, jonka kunnian päivät olivat 90-luvulla. Tuolta ajalta ovat myös viimeiset omakohtaiset muistikuvani yhtyeestä. Ilmestyessään allekirjoittanutta hämmentänyt, mutta sittemmin varovaisen positiiviseen mielikuvaan vakiutunut How to Measure a Planet? (1998) jäi aikanaan viimeiseksi tältä poppoolta kuulluksi levyksi. Mitä sitten on tapahtunut vajaaseen viiteentoista vuoteen? Se täytynee ottaa selville.

Disclosure avaa yllättävänkin kepeästi. Mielikuva poplevystä vain korostuu garbagemaisen Meltdownin aikana. Onneksemme The Gathering ei ole kuitenkaan aivan ala-arvoiseen alternativeen vajonnut, vaan tuttuja, aiemmasta muistuttavia sävyjä kuullaan jo kolmannella kappaleella Paralizedilla. Sävelkieli ja Silje Wergelandin laulutyyli on kuin Nightime Birdsin ajoilta suoraan. Kuulasta goottia siis. Levyn ehdoton helmi on kuitenkin hieman Type O Negativemaisin sävyin maalaileva Heroes for Ghosts, joka vangitsee kuulijan oitis. Levyn jälkimmäinen puolisko omistetaan kokeilevammalle ja myös valitettavasti huomattavasti pitkäveteisemmälle maalailulle. Räikeät kitaraefektit rikkovat levyn puolenvälin harmonista tunnelmaa ja Hans Ruttenin karmeat Oasis-kompit alkavat ottaa pikkuhiljaa topakasti aivoon. Heikohkon alun jälkeen koittaneet lupaavammat hetket mitätöityvät tässä vaiheessa olemattomiin.

The Gathering vuosimallia 2012 on siis ansainnut aiempaa valokeilapaikkaa huomattavasti mitäänsanomattomamman huomion. Disclosure on ainakin harmaa ja etäiseksi jättävä albumi. Laulajavaihdoksesta tämä ei johdu, sillä Silje Wergeland operoi hyvinkin samanlaisin elein ja maneerein, kuin huomattavasti tunnetumpi edeltäjänsä. Kenties se viimeinen persoonallisuuden kimallus äänestä puuttuu, mutta silmät kiinni keikalla kuunneltuna eroa tuskin huomaa. Ongelma onkin ennen kaikkea nyky-Gatheringin sävellystyö. Levyltä löytyy toki hienojakin oivalluksia, mutta suurimmalta osin se on varsin päämäärätöntä haahuilua.

Markus Makkonen