TANK: War Machine

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Metal Mind Productions

Legendaarisen NWoBHM-panssarivaunun telaketjut kolisevat jälleen. Yhtye yritti paluuta jo vuonna 2002 albumillaan Still at War alkuperäisvokalisti-basistin Algy Wardin kera, mutta tuolloin hyökkäys ei edennyt. Ward kieltäytyi live-esiintymisistä heikkoon terveydentilaansa vedoten. Piskuisen Spiritual Beast/Zoom Clubin julkaisema comeback-albumi on itseltäni edelleen kuulematta.

War Machine esittelee uutena mikrofonin likaajana miehen nimeltään Doogie White. Herran menneisyyteen kuuluvat muiden muassa orkesterit Rainbow, Yngwie J. Malmsteen ja Praying Mantis. Kitaroinnista vastuun jakavat läpimurtolevyllä This Means War (1983) mukaan tullut Mick Tucker ja Honour and Blood -albumilla (1984) Mickin vahvistukseksi saapunut Cliff ”The Riff” Evans. Rumpuja uutukaisella soittaa Dave Cavill, mutta viimeisimmän tiedon mukaan perustajajäsenistöön kuulunut Mark Brapps on tehnyt paluun patteriston taakse.

Doogie White on hyvin klassinen ja kantavassa keskirekisterissä pysyttelevä heavy rock -solisti, mutta ainakin itse ikävöin suuresti Algy Wardin tylyä, röyhkeää ja raakaa vokalisointia, joka DiAnnon ohella suurin piirtein määritti sellaisen NWoBHM-lauluäänen, jota itse arvostan. Leijonan osa uuden levyn kappaleista on vanhoihin biiseihin verrattuna hard rockia. Lisäksi korvaan pisti lohkaisujen duurivoittoisuus ja entistä suurempi melodioiden osuus.

Levyä ja sen soundeja kuunnellessa ei voi välttyä kysymykseltä; soittaako tässä joku wannabe-Iron Maiden vai Tank? Esimerkiksi kappale Phoenix Rising sopisi paremmin Maidenin uudelle levylle. Kaksi mahtipontista balladia, War Machine ja After All, eivät kokonaisuutta ainakaan kovenna. Jälkimmäisessä imelyydessä käytetään jopa jousisovitusta. Voi hyvänen aika sentään.

Parhaiten itselleni kolahtivat nopeammat lohkaisut The Last Laugh ja Great Expectations. Tosin edellä mainituistakaan yhtyettä ei enää entisekseen tunnista, koska bändi on hylännyt lähes tyystin yhden tavaramerkeistään eli lyriikoidensa sota-teemat, ja ottanut tilalle ”Live for Rock n Roll” -tyyliset latteudet.

Ei marssi Tankin biiseissä enää pojat Nipponin, eikä hauku rakit Haadesin. Kovimpana Tank-ytimenä allekirjoittaneelle tulee säilymään Mark Brappsin ja Wardin yhdessä työstämä materiaali. War Machinen jälkeen tekee mieli Juosta Helvetin Lujaa kuuntelemaan Kaukaisten Taistelujen Kaikuja. Ja kyllähän se jumalauta niin on, että Tank-albumi ilman Algy Wardia on kuin Motörhead ilman Lemmyä, nuff said!

Tuure Heikkilä