Tampere Metal Meeting 17.-18.6. 2016

Tampere Metal Meeting
Ratinanniemi, Tampere 17.-18.6. 2016

Kun festivaali järjestetään ensimmäistä kertaa, on tunnelmassa aina hieman varovaista tunnustelun makua. Tässä tapauksessa hämmästelevää ihmettelyä kyllä lievensi se tosiseikka, että samalla paikalla oli jo järjestetty muitakin tapahtumia, eli aivan tuntemattomaan pystymetsään ei tätä miitinkiä ollut kasattu. Silti perjantaisena iltapäivänä yleisfiilis alueella oli odottava ja utelias: ihmiset katselivat ympärilleen rauhallisina ja hakivat oikeaa asentoa, kuinka päin täällä pitää oikein olla. Tukevasti pohjia ottaneita känniläisiäkään ei näkynyt juuri ollenkaan. Tihkusadekuurojen keskellä yleinen puheenaihe teitysti oli ennustettu sään paraneminen, mikä myöhemmin kävikin toteen.

 

Perjantai

Keikat polkaistiin käyntiin varttia vaille kolme nokialaisen Convulsen voimin. Uudella levyllään tämä muutama vuosi sitten comebackin tehnyt bändi on muokannut tyyliään psykedeelisempään suuntaan, jolloin tulos on vähän sellaista Kingston Wallia örinällä. En itse ole varma, onko tämä muutos virkistävä vai laimea. Olihan Convulsella toki kokeilevaa otetta jo 90-luvulla kakkoslevyllään, vaikka synkeätunnelmainen, perus-deathmetallisesti jurnuttava debyytti World without God onkin jonkin sortin kulttiklassikko. Rehdisti ja varmasti kolmikko soitteli läpi vanhemmat ja uudemmat biisit. Ihan kelpo avaus.

Alueen vastakkaisessa päädyssä sijainneen päälavan avasi Whispered. Puna-valkoisissa asuissa esiintyneen bändin tavaramerkki on japanilaisten kansanmusiikkielementtien sekä samuraiteemojen ujuttaminen eeppiseen melodeathiin. Muusikot toki ovat selkeästi hyviä, mutta itselleni ei tämä tavara oikein uppoa. Bonuksena vielä tökeröt välispiikit ja yleisön huudatukset.

Festivaalin järjestäjiin kuuluva Tomi Mäenpää liikuskeli alueella ja vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanan. Kevyttä jännitystä tapahtuman sujumisesta oli selvästi ilmassa, ja eräskin ulkomaisen bändin jäsen oli kuulemma näreissään siitä, että joutuvat soittamaan pikkulavalla. Vielä tässä vaiheessa alue oli puolityhjä, mutta tasaisena virtana ihmiset löysivät tiensä tapahtumaan.

Lord Fist veteli menemään perinteistä heavy rockia sympaattisen maanläheisellä otteella. Biiseillä Road Ravens ja Green Eyleen startannut keikka levitti ympärilleen hyvää tunnelmaa. Huvitusta tosin aiheutti paikoitellen myös vokalistin rajallinen ääniala – hieman nuotin vierestä menneet ulvonnat eivät varsinaisesti tuoneet lisätehoja biiseihin. Toisaalta asenne kyllä oli bändillä kohdallaan. Kävin tässä vaiheessa testaamassa Varjoburgerin. Kohtalaisen hyvä hampurilainen rapsakalla pekonilla ja lievästi tulisella salsalla ryyditettynä, tosin sämpylä oli perushöttöinen halpistuote. Huomasin, että reippaasti hölkkäävä kappale Master of the Witches toimi erityisen hyvin ruuan päälle.

lordfist

Lord Fist

 

Ja taas raikaisi päälavalla melodeath. Omnium Gatherum ei ole ikinä itseäni kiinnostanut, enkä syttynyt meiningille nytkään. Tällä kertaa ärsytti vielä sekin, että he aloittivat soittonsa Lord Fistin vielä soittaessa viimeistä biisiään, fisteille kun oli soittoaikaa varattu vain puoli tuntia. No, aikatauluista on toki hyvä pitää kiinni. Vokalistin maneerit ja spiikit lisäsivät tympäännystäni. Ei ole minun juttuni tämä. Yleisöä alkoi tässä vaiheessa kylläkin olla kohtalaisesti paikalla.

Mustemmille vesille soudeltiin Baptismin tahtiin. Melankolisen raastava black metal toimi pilvisen taivaan alla kohtalaisen hyvin, vaikka pikkulavalla olikin hieman soundiongelmia. Muista bändeistä tuttu Spellgoth toi asiallista lisävahvistusta kitaran ja äänensä avulla. Kohtapuoliin ilmestyvän uuden levyn kappale The Sacrament of Blood and Ash tosin esitettiin ilman puhtaita vokaaleita. Setti oli perusvarma ja tasapainoinen. Morbid Wings of Sathanas rullasi tyylikkäästi ja lopuksi kuultiin väkevä The Prayer. Pääjehu Lord Sargofagian tuli lavalle viimeisenä ja vastaavasti poistui ensimmäisenä, jättäen lopun bändin hoitamaan keikan lopetuksen.

baptism

Baptism

 

Isolla lavalla siirryttiin isompien areenoiden tunnelmaan kun The Man-eating Tree jyskytteli tunteeellista mutta samalla konemaista tunnelmametalliaan. Oikeastaan syntynyt mielikuva oli vähän sellainen yhdistelmä Toolia, Katatoniaa ja aikuisrockia. Mutta ei tämä huono ollut. Tyylitajuista ja hiottua, joskin samalla varsin vaaratonta meininkiä. Viimeisenä kuultu Type O Negative -cover Everything Dies oli asiallinen veto. Tässä vaiheessa taivaskin aloi kirkastua ja ihmisiä parveili alueella runsaasti.

Hulluutta. Sitä pitää heavy metalissa olla. Kulttisuosiota nauttiva Circle ei ole tunnettu niinkään heavy-yhtyeenä kuin kokeellisen pulputuksen ja junnaavan psykedelian orkesterina. Toisaalta bändi on harrastanut uudemmilla levyillään heavy-elementeillä leikittelyä ja kliseiden alleviivausta. Kirjaviin ja tiukkoihin vaatteisiin pukeutunut yhtye tykitteli korkealentoista fantasiarockiaan huimalla intensiteetillä. Etenkin kosketinsoittaja-vokalisti Mika Rätön jormauotismainen venkoilu ja raivokas irvistely sekä basisti-perustajajäsen Jussi Lehtisalon tärisevää karhua muistuttava olemus toivat hymyn yleisön huulille. Aurinkokin alkoi paistaa. Jumaliste, Vaellus-biisi jytisi komeasti. Circle osoitti, etteivät rankat musajutut ole aina niin vakavia. Tai toisaalta, parhaimmillaan ne nimenomaan ovat vakavia, eli kun vedetään täysillä ja peruutuspeiliin katsomatta. Ja saahan sille välillä nauraa.

circle

Circle

 

Moonsorrow uhosi ja jyrisi massiivisesti. Tämä oli monelle selkeästi illan odotetuin keikka. Esimerkiksi Ukkosen jumalan poika ja Raunioilla toimivat komeasti. Itse en ole ikinä syvällisemmin jaksanut Moonsorrowiin tutustua, jotenkin joka toinen bändiltä kuulemani kappale on ollut jollain tavalla tympeää perushumppaa. Vaikea sanoa, ehkä pitää yrittää vielä kerran. Ainakin viimeisintä Jumalten aika -levyä on kehuttu. Reilun tunnin soittoaika kului suhteellisen nopeasti, ja jossain yleisön osassa oli nähtävissä hurmoksen merkkejä.

moonsorrow

Moonsorrow

 

Kuopiolainen Demilich on heittänyt satunnaisesti keikkoja pari vuotta sitten tapahtuneen comebackin jälkeen. Uutta musiikkia he eivät toki ole julkaisseet. Eikä siinä mitään, bändin ainoassa kokopitkässä, Nespithe-levyssä vuodelta 1994 riittää reilusti pureskeltavaa. Viime vuotiseen Steelfestin-keikkaan verrattuna meno oli nyt vieläkin hyväntuulisempaa, vaikka kiemurtelevissa ja äkkikääntyilevissä biiseissä ei turhia löysäillä. Kitaristi-vokalisti Antti Boman jutteli hauskoja ja soundit olivat kunnossa. Myös kurnutus-murinavokaalit erottuivat hyvin. Circlen aloittama hulluus siis jatkui tässä hieman toisenlaisessa muodossa.

demilich

Demilich

 

Perjantain päätti joensuulainen Insomnium. Once Upon a Time in the Westin tunnusmusiikin jälkeen ilmoille pärähti Above the Weeping World -levyn Mortal Share, joka onkin itselleni tuttu kipale. Bändin uudempaan tuotantoon en ole kauheasti tutustunut, mutta tuntuivat tuoreemmatkin veisut ihan toimivilta. Ketterät, kaihoisat melodiat kuljettivat raskasta äänimassaa vaivattomasti. Yhtye ei itseäni kiinnosta suuresti, mutta yleisön reaktioista päätellen faneja oli paikalla runsaasti.

 

Lauantai

Ennuste lupaili täksi päiväksi astetta kosteampaa ilmaa kuin perjantaina. Harmaasävyinen ja sopivan viileä sää vallitsikin noina herkkinä hetkinä varttia vaille kaksi, kun Worthless alkoi jakaa tuomiotaan. Jokunen ihmisolento oli saapunut lavan lähelle ja muutama kymmenen istuskeli anniskelualueen pöydissä. Se ei bändin soittoon vaikuttanut, ja 25-minuuttisen keikan aikana väkimäärä kuitenkin lisääntyi koko ajan. Sekä nopeammat että hitaammat biisit toimivat hyvin, itseäni miellytti erityisesti Commence the Sacrifice. Kitaristi-vokalistin lisäksi myös basisti käyttää bändissä äänihuuliaan, ja kahden vokalistin vuorottelu ja välillä yhtäaikainen karjunta toimi erittäin hyvin. Viimeisenä kuultiin uusi kappale, taisi olla nimeltään Chaotic Nausea. Kelpo biisi sekin.

Forever One soitteli Sentenced-covereita. Kolmen kitaristin voimin sahaillut bändi aloitti Farewellillä. Monet uudemmat Sentencedin laulut ovat mielestäni varsin tyhjänpäiväisiä, mutta toki vanhempaakin kuultiin: Noose tietysti sekä death metal -aikakaudelta Desert by Night ja Awaiting the Winter Frost. Oikeastaan toivoisin, että Sentenced-coverbändi koostuisi masentuneista juopoista eikä toiminta olisi näin bilebändihenkistä vouhkaamista ja väkkäröintiä. Ihan hieno hetki kyllä oli, kun maistelin olutta ja Nepenthen alku leijaili ilmoille, ”Think abouuut…” Nostalgista.

Oluesta puheen ollen, bulkkioluen lisäksi alueella oli akaalaisen pienpanimon Hopping Brewstersin koju, josta sai ostaa kolmea ale-olutta: Warthog IPA, Resistance Pale Ale ja Flight Cadet APA. Ihan maukkaita kaikki, Warthog näistä oli voimakkaimmin humaloitu ja Resistance hedelmäisin ja raikkain. Kyselin myynnin sujumisesta teltan henkilökunnalta ja kuulemma hyvin oli kauppa käynyt. Tämä oli panimolle ensimmäinen kerta rock-festivaaleilla, aikaisemmin heidän kojunsa oli ollut muutamassa erityyppisessä yleisötapahtumassa.

Kuten edellisenäkin päivänä, pikkulavan toinen bändi oli retrohenkistä farkkutakkiheviä. Rangerin  keikka oli silkkaa vauhdin hurmaa ja iloa. Lord Fistiin verrattuna musiikki toki on enemmän speed metalia, tai oikeastaan nimenomaan sitä isolla ässällä. Ainahan maailmassa tarvitaan bändejä, joiden musiikki liikkuu välillä Judas Priestin Stained Class – Metallican Kill ’em All. Ranger lisää näistä verrokeista kierrosnopeutta vielä pykälän lisää ja mutkissa meinataan syöksyä ojan puolelle. Myös tulevalta levyltä kuultiin pari tuoretta biisiä. Toimiva keikka, etenkin vokalistin antaumuksellinen kiljunta pääsee livetilanteessa oikeuksiinsa. Rumpali heilutteli yhdessä vaiheessa Kummeli Kultakuume -t-paitaa, sekin sai aplodit. Bändin materiaali toki kulkee aika tiukoissa raameissa, joten toivottavasti tulevaisuudessa luontaista monipuolistumista (ilman väkisin väännettyä kokeilevuutta, toki) ilmenee heillä.

jess

Jess and the Ancient Ones

 

Jess and the Ancient Ones sukelsi kauemmas menneisyyteen, eli jonnekin 60- ja 70-lukujen taitteeseen. Aikamoista hippeilyä musiikkinsa toki on, mutta ei silti jäänyt yhden levyn ihmeeksi muutaman vuoden takaisen occult rock -buumin jäljiltä. Bändin biisit ovat mielestäni kuitenkin hieman kilttejä ja intohimottomia. Ei tämä mikään Suomen The Devil’s Blood ole. Esiityminen kyllä oli nyt varmempaa kuin muutaman vuoden takaisella Hammer Open Airin keikalla, etenkin vokalistin äänessä oli tarvittavaa särmää, kiihkoa ja venyvyyttä. Sen sijaan jatkuva tamburiinin hakkaaminen ärsytti. Kitaristi Thomas Corpse vaikutti soittoon eläytyvältä ja sopivan hörhöltä, eikä miltään paremman tekemisen puutteessa terapiabändissä rämpyttelevältä hevarilta. No, saapa nähdä, ymmärränkö tämän bändin hienouden joskus tulevaisuudessa.

Saastaisesti rokkaavan black metalin klassikkobändi Barathrum aloitti vain pari minuuttia aikataulusta myöhässä ja Sova oli kännissä mutta suoriutui keikasta kohtalaisesti, vaikka äänityöskentely olikin aikamoista kähinää ja kärinää. Kyynärsauva, lierihattu, verta, Barathrum-lippu viittana. Toisena biisinä tuli maistiainen uudelta levyltä. Ihan ookoo. Legions of Perkele toimi erittäin hyvin, samoin Dark Sorceress.

barathrum

Barathrum

 

Edellämainitun keikan aikana nautiskelin poronkäristysannoksen. Mainio juttu, että moinen perinneruoka kuului tapahtuman ruokavalikoimaan, mutta annoksen laatu oli pettymys: muusi oli vetistä ja poronliha liian pientä silppua. Onneksi sentään suolakurkku ja puolukkahillo olivat mukana. Tällaista se on keski-ikäistyvänä ihmisenä; pitää valittaa festariruuasta kun ei enää osaa nauttia musiikista ja pussikaljasta. Hitto, viidentoista euron hintaan vain odotin enemmän.

Perjantaina olin jutellut jonkun tyypin kanssa, joka kertoi odottavansa koko festivaalilta eniten Kalmahin keikkaa. Bändihän oli alkuvuoden kiertämässä ulkomailla ja nyt oli luvassa vuoden ensimmäinen Suomen-keikka. No, itselleni Kalmah oli festareilla kenties vähiten kiinnostava orkesteri. Siis taas yksi päälavan melodeath-bändi haukuttavaksi. Mutta hetkinen, eipäs ollutkaan. Vokalistin Oulun murteella heittämät välispiikit sulattivat jään: ”Vieläkö tässä pittää soittaa, eikö jo voitasi mennä, mitä muka halluutte…” Ei siis mitään erityisnerokasta, mutta niin velmulla asenteella esitettynä, että ei haitannut, vaikka levytettynä en ole välittänyt bändin tilulilu-räyhräyh-tukutuku-materiaalista. Ja yleisö selvästi nautti, iso kohiseva massa oli täyttänyt kentän.

Nocturnus A.D. on kulttibändi Nocturnuksen perustajajäsenen Mike Browningin kasaama uusi bändi, joka soittaa aikoinaan hajonneen Nocturnuksen vanhaa tuotantoa ja ovatpa alkaneet tehdä uutta musiikkiakin. Materiaali on teknistä synkkäsävyistä death metalia hieman vanhan Morbid Angelin tyyliin (Browning soittikin M.A.:ssa vuosina 1983-86), lisättynä runsaalla syntikan käytöllä ja muutamassa biisissä scifi-teemoilla. Bändin debyytti The Key on noussut pikkuklassikon asemaan, vaikka olenkin sitä mieltä, että tässä nostalgia taitaa tuoda levylle lisäpisteitä. Rumpalina Browning ei todellakaan ole mikään Sandoval, eikä rumpali-vokalistina vedä yhtä härskiä showta kuin Autopsyn Reifert tai Absun Proscriptor. Lisäksi The Keyn sanoitukset ovat paikoitellen hyvin tökeröt – aikakoneella tappamaan Jeesus-lapsi, hähää… Mutta keikalla meno oli kova. Enimmäkseen The Keyn materiaalia tosiaan soittivat, yleisöä oli paikalla paljon ja selkeästi kaikki soittajat nauttivat tilanteesta, ehkä myös kosketinsoittaja, joka ei hymyillyt lainkaan. Kitaristin otteet olivat todella näppäriä. Mitä soundeihin tulee, olisivat syntikat ja vokalisoinnit saaneet olla hieman erottuvampia. Kuultiin myös uusi kappale, taisi olla nimeltään Anti-Chamber tai jotain sinne päin. Viimeisenä potkuna vielä Morbid Angelin Chapel of Ghouls, jonka aikana alkoi sataa rankasti.

Sateessa siis aloitti myös Finntroll. Tämä ei juurikaan yleisöä haitannut. Myös saunarekka oli sijoitettu melko lähelle päälavaa, joten trollien aikana muutamat vilvoittelijat intoutuivat tanssahtelemaan reippaasti saunan pienellä piha-alueella. Viihdyttävä ja hiottu show oli tällä bändillä tarjolla, isolla jyräävällä soundilla. Tarttuva peikkometalli upposi kesäiltaan kuin haarukka perunaan. Toisen kitaran vahvistin prakasi keikan loppupuolella, joten Grottans Barn vedettiin aluksi yhdellä kitaralla. Hetken kuluttua menikin äänentoisto koko bändiltä pimeäksi. Siinä sitten hämmästeltiin viitisen minuuttia, että joutuvatko peikot lopettamaan keikan kesken, mutta vielä he saivat virrat takaisin ja pääsivät rokkaamaan Trollhammarenin, ja viimeinen biisi taisi olla Under Bergets Rot.

finntroll

Finntroll

 

Sade oli Finntrollin aikana lakannut, mutta lämpötila oli ehtinyt laskea varsin koleaksi ja viileä tuuli puhalteli Näsijärveltä. Deströyer 666-vokalisti KK Warslut manailikin, että pirun kylmää on. Bändin musiikki ei kyllä ollut kylmää. Esimerkiksi I Am the Wargod, Live and Burn ja Wildfire rusikoivat kuuloelimiä miellyttävästi. Harmikseni uusimmalta levyltä jätettiin Hounds at Ya Back soittamatta, arvelisin sen toimivan keikkatilanteessa erityisen hyvin. Satanic Speed Metal toisaalta nostatti ilmaan useita nyrkkejä, samoin The Eternal Glory of War, kuten myös Lemmylle omistettu Motörhead-klassikko Iron Fist. Soundeissa oli pientä ailahtelua, mutta kokonaisuutena oikein energinen keikka.

Tiamat oli festareiden viimeinen bändi, ja oli kyllä melkoisen tylsä. Ihmisiä alkoikin vaeltaa alueelta poispäin bändin lätkytellessä laiskanpulskeaa goottirockiaan. Tämän esityksen perusteella vaikkapa Finntroll olisi ollut parempi valinta viimeiseen slottiin. Johan Edlund lauleskeli aurinkolasit silmillään ystävällisen mutta etäisen oloisena. Prey-levyn Wings of Heavenin Edlund omisti edesmenneelle TT Oksalalle, joka oli miksannut kyseisen levyn. Lopuksi sentään kuultiin vanhempaa materiaalia eli The Sleeping Beauty ja Gaia, jonka leijailevien soolojen aikana olikin hyvä käppäillä ulos alueelta.

Viikonlopun jälkeen otin vielä yhteyttä tapahtuman järjestäjä Mäenpäähän, joka totesi, ettei suurempia kömmähdyksiä tapahtumassa sattunut. Tiettyjä muuttujia aina on, mutta porukka piti homman kasassa. Myös ensi vuoden tapahtumaa varten artistien buukkaus on jo käynnissä. Mäenpää kertoo, että joitakin nimiä, joita tänä vuonna ei onnistuttu nappaamaan, olisi tarkoitus saada ensi kerralla lavalle. Linjana tulee jatkossakin olemaan death-black-heavy-thrash ja niin edespäin. Ohessa linkki vuoden 2017 Tampere Metal Meetingin Facebook-sivulle.

 

Teksti: Seppo Rautio
Kuvat: Arto Lehtinen