Talbot – Magnetism

 

   

Arvosana: 7/10

Omakustanne

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Pimeyden ja talven antaessa periksi tahtoo olla, että ainakin omalle soittolistalle tahtoo nousta synkän paahtamisen ja jynkytyksen lisäksi vähän jotain muutakin, jotain rennompaa. Nimenomaan tätä tarjoilee veljeskansamme ikioma duo of doom, eli Talbot.

Bändi onnistui jo noin 10 vuotta sitten aloittaessaan yhdistelemään jotenkin oudolla ja toimivalla tavalla doomin raskautta ja toisaalta suorastaan popmaisia vivahteita sisältävää alternative rockin äänimaailmaa. Ja ilman kitaroita; rummuilla, bassolla ja efekteillä. Toisin sanoen, Talbot runnoo raskaasti, mutta varmasti monien lukijoiden mielestä aivan sietämättömän ilmavalla ja groovaavalla otteella kera runsaiden kosketin- ja efektimattojen. Sanoisin, että ilman mieltymystä esimerkiksi Devin Townsendiin ja ennen kaikkea Type O Negativeen ei ehkä kannata edes kokeilla.

2013 ilmestynyt edellinen Scaled oli minulle sen luokan kaste tämän bändin magiaan, että odotukset ehtivät näiden vuosien myötä nousta mahdottomuuksiin. Asetelmaa ei helpottanut heti Scaled-kiertueiden jälkeen tapahtunut silloisen duon hajoaminen. Karismaattinen rumpali-kärsijä Jarmo Nuutre ilmeisesti halusi keskittyä täysin omaan Odota-nimiseen orkesteriinsa ja muihin projekteihinsa, ja varsinainen dynamo Magnus Andre jäi etsimään uutta kaveria. Yksi ensimmäisiä keikkoja uuden rumpali Jegveni Mihailovin kanssa 2015 Kuudennella linjalla oli vielä vähän varovaisen oloista. Jevgeni jo vähän ärisi madonnamikrofonin kanssa, mutta selvästi kaveri ei ollut asian kanssa ihan sinut vielä. Uusista livekuvista päätellen mies on nykyään jo siirtynyt tyylikkäästi Remu/Reifert-sarjaan.

Magnetism on selvää jatkumoa Scaledille, eikä bändi luo selvästi nahkaansa uudelleen, kuten se ei toisaalta tehnyt debyytin ja Scaledinkaan välillä. Luonnollista kehitystä näin kliseisemmin sanottuna. Toisena tuleva nimikkkokappale Magnetism on tästä hyvä esimerkki. Sen pääriffi rokkaa, mutta välillä ehditään myös tuomionpäivän riffittelyihin asti. Vanhalla-niminen raita jatkaa ehkä vieläkin rockimmissa maisemissa, josta erittäin raskaasti vyöryttävä ja laahaava Icicle tavallaan palauttaa maan pinnalle. Jos oikein miettii, niin kenties uutukainen rokkaa hieman suoraviivaisemmin ja ehkä vielä vähemmän ryppyotsaisemmin kuin aiemmat albumit.

Viimeiseksi levyn selvä iso miinus. Biisijärjestys menee hassusti niin, että mainitun Iciclen jälkeen materiaali muuttuu asteittain hieman rauhallisempaan suuntaan. Infra on hieman aiempia leijailevampi tapaus. Toiseksi viimeinen Adrift tunnelmoi välisoiton tapaan, mutta ongelma tulee viimeisenä tulevan Blown-raidan kohdalla. Se jotenkin outromainen, vaikkakin varsinaisen biisin mitoissa. Mielestäni loppuun olisi tarvittu vielä joku eeppisempi nostatus, kunnon biisinjärkäle. Olikohan ajatuksena ollut tehdä tulevan vinyyliversion toisesta puolesta unenomaisempi kokonaisuus itsessään. En tiedä, mutta omiin, täysin cd-levyjen parissa muotoutuneisiin tottumuksiini tämä ratkaisu ei osu.

Jaakko Marttila