Avainsana: sludge

Palesloth – Hallusensations EP

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Omakustanne

Palesloth on joensuulainen bändi, jonka juuret ulottuvat aina 2000-luvun alkupuolelle saakka. Tuolloin bändi oli tosin lähinnä veljeksien Samuli ja Joonas Myllerin musiikillisessa harrastuksessa idullaan oleva visio. Tämä visio vaati reilun puolen vuosikymmenen kypsyttelyn, jonka aikana Palesloth myös kasvoi viisimiehiseksi. Bändin ensimmäinen albumi The Burden of Existence ilmestyi omakustanteena vuonna 2018.

Näin Paleslothin ensimmäisen kerran keikalla tämän vuoden maaliskuussa. Aiempi tietämykseni bändistä koostui yksinomaan keikkajärjestäjän antamasta kuvauksesta, jonka mukaan Palesloth operoi stonerin ja sludgen tyylilajeissa. Kvintetin musiikki oli vielä tuossa vaiheessa täydellisen tuntematonta. Tämän seurauksena bändille avautui mahdollisuus riipaista terävä koukku kulman takaa, jonka se kyllä käyttikin hyväkseen soittamalla todella väkevän ja vakuuttavan setin. Keikkajärjestäjän määritelmät tuntuivat tosin jossain määrin harhaanjohtavilta, sillä stonerin savusilmäinen letkeys ja sludgen raskasmielinen raahustus olivat loppuviimein varsin vähänlaisesti esillä. Siitä huolimatta Paleslothin energia ja groove tekivät vaikutuksen.

Tämä keikalla koettu energia ja groove on saatu hienosti säilymään myös studiossa. Hallusensations-nimeä kantavan lyhytsoiton aloittaa nimikkokappale, joka tunnelmallisen alun jälkeen jyrää kuin Lamb of God parhaimmillaan. Todella terävä ja tarttuva avauskappale, joka varsin kohtuullisesta, hieman alle neljän minuutin kestostaan huolimatta onnistuu myös olemaan monisärmäinen.

Toisena tuleva Psychosis Pt. 1 – The Druids aloittaa kolmiosaisen kappalekimaran, jonka kaksi jälkimmäistä osaa ovat Psychosis Pt. 2 – To the Gallows ja Psychosis Pt. 3 – The Devils Own.

Näistä kaksi ensimmäistä jatkavat avauskappaleen tarttuvaa groovea, tosin lisäten sooniseen palettiin hieman lisää sävyä ja tunnelmaa. Trilogian ja samalla levyn päättävä melkein kuusiminuuttinen The Devils Own sen sijaan esittelee Paleslothin hitaampaa ja apokalyptisempaa puolta. Tämän kappaleen tuskaisessa raahustuksessa alkaa ymmärtää, miksi bändiä on hahmoteltu sludgen kategoriaan. Tyylipuhdas ja hallittu lopetus muutenkin onnistuneelle julkaisulle.

Hallusensations on sekä yksittäisten kappaleiden tasolla että kokonaisuutena todella tasokas lyhytsoitto. Oikeastaan tuntuu hieman omituiselta, että näin laadukasta ja valmista materiaalia vielä julkaistaan omin voimin. Tällä tavoin vahvalla kappalemateriaalilla ja kokonaisuuden hallinnalla olisi vähintäänkin kohtuullista saada laajempia julkaisukanavia. Toivotaan että sellaisia alkaa löytyä. Jään innolla odottelemaan Paleslothin tulevia luomuksia.      

Harri Linnera

CICUTOXIN/ NECROSLURG [split 7”]

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Rämekuukkeli-levyt

Kaksi kotimaista ryönäisen myllytyksen ryhmää lyö voimansa yhteen tällä pikkulevyllä. Kumpainenkin esittää kaksi kappaletta. A-puolella esiintyy Cicutoxin, joka rämistelee ensimmäisen kappaleen yllättävänkin rennolla ja rokkaavalla otteella. Toki vokalistin oksentava oranki -tyyli on tuttua aikaisemmilta tuotoksilta, ja pahoinvointi on siis asiaankuuluvasti läsnä.

Lähdön aika – Alku [LP]

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Bunkkeri Records / Rämekuukkeli-levyt

Alussa oli kansikuva. Tai siis on. Hemmetin hieno aamu- tai iltaruskon värjäämä järvimaisema ei yritä mitään ylimääräistä eikä alleviivaa. Siinä ei ole mitään rankkaa. Tai ehkä rankkaa on juuri hiljaisuus, odotus, epätietoisuus siitä mitä pinnan alla piilee. Toisaalta ei ole kiire mihinkään. Tässä tilassa on aikaa ajatella ja upota – omiin ajatuksiin tai veteen.

No, sitten musiikkiin. Lähdön ajan kolmas albumi tiivistää edelleen sitä yksinkertaista, karun raskasta murjontaa, jota yhtye on aikaisemmillakin julkaisuillaan tarjoillut. Biisit etenevät hitaasti tai keskitempoisesti, maltillisesti käyntiin lähtien kuin lyijyllä lastattu höyryveturi, joka pikkuhiljaa rullaa raiteillaan aution maiseman halki.

Levy kuulostaa murean rosoiselta ja raskauden keskellä on myös ilmaa hengitettäväksi. Rummut on nauhoitettu eri studiossa kuin muut soittimet. En tiedä, johtuuko siitä, mutta erityisen jykevästi ja herkullisesti jytisee nimenomaan rumpuosasto. Vokalisti kuulostaa siltä, että häntä olisi juuri lyöty nyrkillä mahaan ja hän sen jälkeen puhkuisi tuskan ja tyrmistyksen vallassa. Ihan sympaattinen tyyli kyllä, mutta pidemmän päälle tasainen toteava karjunta alkaa luoda musiikkiin tietynlaista tasapaksuuden häivähdystä. Toisaalta b-puolen aloittavassa Rauha-biisissä, joka muuten on melko hellällä otteella suriseva hidastelu, huutoilmaisu vaikuttaa hieman pakotetulta.

Kappaleita on yhteensä kuusi, kolme per levyn puolisko. Jokainen seisoo omilla jaloillaan eikä ole vain suoraa jatketta edelliselle. Ehkä parhaiten bändin visiot pääsevät esille dynaamisella aloitusraidalla Huomisen toivo, hiipivässä Matkalla-biisissä sekä tarttuvasti potkivassa kappaleessa Pelko. Lyriikatkin ovat tyylikkään yksinkertaisia ja samalla tasokkaampia kuin ennalta arvattavin doom-sludgen itseinho tai kiukuttelu. Lähdön ajalla on kyky tehdä tasaisen varmaa, särmikästä ja kärsimyksentäyteistä julistusta. Paikoitellen yhtye väläyttää merkkejä jostain syvemmästä ja alkuvoimaisemmasta, pinnanalaisista virroista.

Seppo Rautio