Avainsana: Noise

Gnaw Their Tongues – I Speak the Truth, Yet with Every Word Uttered, Thousands Die

 

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Consouling Sounds

Hollantilainen Gnaw Their Tongues on puolentoista vuosikymmenen mittaisen olemassaolonsa aikana saatellut maailmalle reilu viisikymmentä julkaisua, joihin kuuluu myös neljätoista täyspitkää albumia. Kaiken kaikkiaan tämän yhden miehen operaation takaa löytyvän multi-instrumentalisti Moriesin – eli arkisemmin Maurice de Jongin – julkaisuhistoria kattaa päälle sata erilaista äänitettä.

Jopa Gnaw Their Tonguesin mittapuulla hirviömäisen nimen omaava I Speak the Truth, Yet with Every Word Uttered, Thousands Die pitää sisällään kahdeksan kappaletta, joiden yhteispituus on tasan kolmekymmentäviisi minuuttia.

Moriesin luomistyön pääasiallisena kanavana toimivalle Gnaw Their Tonguesille on alusta asti ollut leimallista, että sen luokitteleminen on samaan aikaan sekä toivottoman hankalaa että myös lapsellisen helppoa. Musiikilliselta kantilta katsottuna Moriesin padassa on kuplinut kaikkea mahdollista noisesta doomiin ja ambientista black metaliin, mutta mihinkään helppoon kategorisointiin – ála black noise – Gnaw Their Tongues ei taivu. Toisaalta kaiken tämän musiikillisen ristiinnussimisen läpi kulkee punaisena lankana Moriesin päättäväinen ja pakonomainen hakeutuminen saastan, väkivallan ja kauhun äärelle. Mitä ikinä mies pakottaakaan musiikilliseen muottiin, se on sairasta ja likaista.

I Speak the Truth, Yet with Every Word Uttered, Thousands Die ei muodosta poikkeusta sääntöön. Itse asiassa vaikuttaa siltä, että käsillä oleva albumi on tunnelmaltaan lähempänä bändin alkuaikojen törkyisiä klassikoita, kuten An Epiphanic Vomiting of Blood ja All the Dread Magnificence of Perversity, kuin vaikkapa huomattavasti seesteisempää L’arrivée de la terne mort triomphante -levyä vuodelta 2010.

Merkittävänä erona mainittuihin klassikkolevytyksiin on kuitenkin se, että tällä levyllä yhteys black metaliin rajoittuu lähinnä tuskaisiin vokaaleihin. Noin muuten metallivaikutteet loistavat poissaolollaan, vaikka kieltämättä kappaleessa White Void Black Wounds aavistelee traditionaalisempaa kappalerakennetta. Musiikillinen raiskaus on kuitenkin tässäkin tapauksessa sillä tavalla perusteellinen, että lopputulos kuuluu joka tapauksessa harsh noisen ja industrialin karsinaan. Asteen verran selkeämmin industrial-vaikutteet ovat esillä seuraavina tulevissa To Rival Death in Beauty– ja Here Is No Corruption -kolisteluissa.

Gnaw Their Tongues on edelleenkin omanlaisensa tapaus metallin ja melun uloimmilla laidoilla, eikä sen järjestyksessään neljästoista albumi tätä asemaa ainakaan heikennä. Oikeastaan päinvastoin. I Speak the Truth, Yet with Every Word Uttered, Thousands Die on juuri sitä, mitä Gnaw Their Tonguesin pitääkin olla: kuin kuuntelisi sellaisia elokuvia kuten Los Sin Nombre ja Martyrs. Lopulta melko harva bändi tai artisti pystyy tähän. Mustan metallin viitekehyksessä ainoastaan kotimaisen True Black Dawnin voisi sanoa osoittavan vastaavaa onnistuneisuutta kauhuntunnelmien luojana.      

Harri Linnera

Vigilantism – Incessant Authority

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Freak Animal Records

Joensuulainen Olli Tanskanen on parin viime vuoden aikana siirtynyt väkevästi pienjulkaisuista kokopitkiin levyihin. Ensin hän oli mukana kolmimiehisessä Gas Chamber Renaissance -ryhmässä, jonka esikoisalbumi ilmestyi viime vuoden puolella. Seuraavaksi sai julkaisunsa Tanskasen luovuuden pääasiallisena kanavana toimivan Edge of Decayn ensimmäinen täyspitkä Passionate Concrete Love. Kolkon kolminaisuuden täydentää Tanskasen tuorein projekti Vigilantism esikoisalbumillaan Incessant Authority. Maailmalle saattajan roolissa on tälläkin kertaa lahtelainen Freak Animal Records, joka on julkaissut myös kaksi muuta edellä mainittua levyä.

Kuusi kappaletta ja hieman alle neljäkymmenen minuutin keston omaava Incessant Authority putoaa melko luontevasti noisen/industrialin kategoriaan. Reilusta neljästä minuutista lähes yhdeksänminuuttisiksi kasvavissa kappaleissa on aidon sävellyksen leima ja rakenne, vaikka pinnan alla vaanivatkin likaisen ja arvaamattoman elukan kellertävät hampaat. Teollisessa pulssissa on käskyä ja uhkaa, jota tyylikkäästi mukaan sovitetut samplet vahvistavat entisestään. Mainio esimerkki tästä on kappaleen Unbinding the Angst loppupuolen kurlaus- ja korinaäänet, jotka varsinkin kuulokkeiden kautta vastaanotettuina herättävät melkeinpä fyysisiä tuntemuksia.

Kappaleiden tasolla tarkasteltuna Vigilantismin ensimmäinen täyspitkä on suhteellisen eheä kokonaisuus. Punkt Ohne Wiederkehr on päällekäyvä mutta rytmiikaltaan lähes hypnoottinen avausraita, ja vaikka kyseessä onkin levyn pisin kappale, niin yksikään sekunti ei tunnu haaskatulla. Pahaenteisellä ja kielletyn suuntaan osoittelevalla samplella liikkeelle lähtevässä Never Crossissa on aitoa väkivallan uhkaa. Chemical Conversation on hieman rauhallisempi, kerros kerrokselta kasvava kappale, jossa on kauhuelokuvan ääniraidan tuntua. Kertaalleen jo mainittu Unbinding the Angst on ehdottomasti oma suosikkini levyltä. Kolkosti kolisevan industrialin ja tiiviinä surisevan noisen saumaton synteesi.

Levyn kaksi viimeistä kappaletta eivät jää kauheasti jälkeen edellä mainituista, mutta kieltämättä varsinkin toiseksi viimeisenä tulevaa Still Damagedia vaivaa jonkinasteinen mielikuvituksettomuus ja tasapaksuus. Tässä kohtaa tiivistäminen olisi voinut olla aivan paikallaan. Päätösraita Stepson Diaries sen sijaan on huomattavasti terävämpi ja ihan asiallinen lopetus, vaikka ei ylläkään levyn parhaimpien kappaleiden joukkoon.

Loppupuolen loivasta laskusuunnasta huolimatta Incessant Authority on todella vakuuttava esikoisalbumi. Pienellä tiivistämisellä ja terävöittämisellä kohti täydellisyyttä.

Harri Linnera

Archon – Undead Noise

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Martinet Press Audio

Länsi-Yorkshiren verentahrimilta nummilta tulee Archon, jonka esikoisalbumi Undead Noise ilmestyi muutama vuosi sitten. Julkaisijana oli pääasiassa kerettiläiseen kirjallisuuteen keskittyvän Martinet Pressin alaisuudessa toimiva Martinet Press Audio, jonka aiempiin julkaisuihin kuuluvat muun muassa Division Omega ja Gulag.  Tämä musiikkiin erikoistunut alamerkki on sittemmin jäänyt määrittelemättömän mittaiselle tauolle.

Undead Noise pitää sisällään kuusi kappaletta, joiden kokonaiskesto on vähän päälle kaksikymmentä minuuttia. Näin ollen se on virallisten määritelmien valossa enemmänkin minialbumi kuin täyspitkä, vaikka käsillä olevat lähteet muuta väittävätkin.

Laatu korvaa määrän, sanotaan, ja kyllä Archon on oikein kelvollisen ensijulkaisun saanut aikaiseksi. Rivien välistä tulkiten nummien mies pääkallomaskissaan on ottanut aatteellista suuntaa äärilaidan teoreetikkona tunnetun James Masonin ajatuksista – eli kerettiläisyyksiä on lainattu erottelematta vasemmalta, oikealta ja hieman muualtakin. Säteilymittarit värisevät kuolettavissa lukemissa, nahkasaappaat rummuttavat asvalttia ja porvarillista arkea häiritsee hidastunut nettiyhteys, jonka takaa paljastuu vaimon kiinnostus eläinpornoon.

Samanlaista eklektisyyttä on myös kappaleiden tasolla. Avauskappale Algol Division Mantra maalailee kuvaa ydintuhon maailmasta ambientmaisesti ja jopa yllättävänkin melodisesti, olkoonkin, että tunnelma säilyy kauttaaltaan kolkkona. Pari seuraavaa kappaletta ovat suoraa ja särisevää melua, eivätkä mitenkään erityisen kekseliäitä omassa genressään. The Tears of Yahoud muistuttaa niistä vanhoista hyvistä ajoista, jolloin kuunsirppi ja hakaristi löysivät toisensa. Marssia ja julistusta hyvässä suhteessa. Käskevä ja väkevä kappale. Levyn päättävä The Wolf särisee melko vaimeasti eläinpornoon mielistyneen vaimon tyydyttämisestä kertovan samplen taustalla ja antaa kertojana toimivan aviomiehen hallita äänimaisemaa. Tyylikästä tarinan kehystämistä.        

Archonin esikoisalbumin suurin ongelma on siinä, että se on tynkä, joka olisi pitänyt saada kasvatettua kokonaiseksi levyksi. Se on hieman kuin puolimatkassa pysähtyvä road movie – juuri kun olet päässyt tarinaan kunnolla sisään, se onkin ohi. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Englannin nummien naamiomies on saanut aikaiseksi todella lupaavat parinkymmentä minuuttia. Toivottavasti jatkoa on tulossa laajemman kokonaisuuden muodossa.

Harri Linnera

Merzbow / Opening Performance Orchestra – Merzopo 2CD

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Sub Rosa

Belgialaisen Sub Rosan julkaisema tupla-albumi saattaa yhteen kaksi pitkän linjan kokeellisen musiikin artistia. Näistä tunnetumpi on japanilainen noise-legenda Merzbow – tai Masami Akita – jonka ura melun saralla kattaa kolme vuosikymmentä ja useita satoja erilaisia äänitteitä. Tšekkiläinen Opening Performance Orchestra sen sijaan ei omaa aivan yhtä korkeaa profiilia, mutta heiltäkin löytyy taustaa parinkymmenen vuoden ajalta ja ihan kunnioitettava julkaisuhistoria.

Levy-yhtiön julkaisutiedoissa Merzopo-tuplalevyä on kuvailtu kollaboraatioksi, mikä antaa hieman harhaanjohtavan kuvan projektin luonteesta. Todellisuudessa kummallakin artistilla on oma, noin seitsemänkymmenen minuutin mittainen levynsä, eikä mitään auraalisia jälkiä jättänyttä yhteistyötä artistien välillä ole tapahtunut.

Merzbow’n osuus koostuu neljästä kappaleesta, joista kahden jälkimmäisen (Yasugibushi part 1 ja Yasugibushi part 2) perustana on japanilainen kansanlaulu.

En omaa kyseisen noise-maestron tuotantoon niin anaaliretentiivistä suhdetta, että osaisin hahmotella, kuinka korkealle nämä neljä sävellystä nousevat miehen valtavassa julkaisuhistoriassa. Sen voin kuitenkin sanoa, että ainakin itselleni Merzbow’n nykykunto tuotti myönteisen yllätyksen: vaisunoloinen alku liehitteli vielä ennakko-oletusta haaleasta suorittamisesta, mutta siitä eteenpäin levy paranee tuntuvasti ja jatkaa samaan tapaan loppuun saakka. Monikerroksista, oivaltavaa ja jopa omalla tavallaan leikittelevää melua.

Opening Performance Orchestran levy pitää sisällään kaksi kappaletta, joista ensimmäinen (Fraction Elements) on kestoltaan neljäkymmentä minuuttia, kun taas jälkimmäinen (Fraction Music XII) on kymmenen minuuttia lyhyempi. Kappaleet on äänitetty livenä Japanissa ja Tšekissä.

Seitsenjäsenisen tšekkiryhmän mottona on: ei melodiaa, ei rytmiä, ei harmoniaa. Omasta tyylilajistaan he käyttävät hankalasti suomeksi kääntyvää nimeä fraction music, jonka ajatuksena on alkuperäisten äänien digitaalinen tuhoaminen, murtaminen ja puhdistaminen niin, että lähtökohtana oleva materiaali kadottaa kaikki tunnistettavat piirteensä ja muuttuu kokonaan uudeksi.

Jos kansanlaulumelodioiden kanssa operoineella Merbow’lla oli leikittelevämpi lähestymiskulma meluun, niin Opening Performance Orchestra auraa radikaalisti toiseen suuntaan. Fraction Elements raahautuu esiin ambientmaisen seesteisesti, kerää vauhtia kolisevasta metallista sekä hajoavasta lasista ja kasvaa psyyken murskaavaksi meluvalliksi, ennen kuin purkautuu uudelleen. Tämä materiaali todella käy kurkkuun kiinni. Fraction Music XII on vielä jonkin verran päällekäyvempi ja murskaavampi sävellys. Vaikuttavaa, eikä todellakaan vähiten siksi, että molemmat kappaleet on esitetty ja äänitetty livenä.

Kahden artistin summaaminen yhdellä arvosanalla on yleensä hieman epäkiitollinen tehtävä ja monestikin myös hieman epäreilua, suuntaan tai toiseen, mutta tässä tapauksessa molemmat artistit ansaitsevat saman kiitettävän arvosanan. Hieno julkaisu, jonka ei myöskään tarvitse häpeillä kuoriaan. Tiedä sitten, mitä tuo pahvikansia koristava, mätänevältä kyrvältä näyttävä maalaus haluaa sanoa.           

Harri Linnera

Institution D.O.L. – Our Love Can Destroy This Whole Fucking World

Julkaisija: TORM Ent.

Arvosana: 9/10

Reilun parin vuosikymmenen ajan teollisuusmelun ja voimaelektroniikan kentillä operoinut itävaltalainen Institution D.O.L. on julkaissut täyspitkiä levyjä säästeliäästi ja harkiten. Kaiken kaikkiaan niitä on kertynyt kahdeksan kappaletta, joihin kuuluu myös suurimman osan historiastaan yksimiehisenä toimineen projektin uutta ja vanhempaa materiaalia yhdistelevä 17 Shameless Years -albumi.

Samaa harkittua linjaa jatkaa myös käsillä oleva Our Love Can Destroy This Whole Fucking World, jota sävellettiin ja nauhoitettiin kolmen vuoden ajan kolmessa eri maassa, Itävallassa, Saksassa ja Italiassa. Sessioissa oli mukana pääasiallisena seremoniamestarina toimivan Barbie B:n lisäksi hahmo nimeltä Meta Dolor, jolle tämä oli järjestyksessään kolmas Institution D.O.L. -julkaisu.

Seitsemän kappaletta sisältävän levyn avaa analogista suristelua ja latinankielistä messuamista naittava Invocation, joka toimii tyylikkäänä johdatuksena Barbie B ja Meta Dolor -kaksikon kolkkoon mutta samalla subliimiin maailmaan. Parissa seuraavassa kappaleessa luovitaan vahvasti väkivaltaisen ja uhkaavan voimaelektroniikan suuntaan, mutta subliimi taustasävy palaa neljännessä raidassa. Tämän jälkeen on taas tarjolla muutaman kappaleen verran kolkosti kolisevaa kuoleman äänimaisemaa, jonka jälkeen levyn päättää melkeinpä Silent Hill -tunnelmissa maalaileva nimikkokappale.

Yhtenäisen tarinan ympärille rakennettu Our Love Can Destroy This Whole Fucking World antaisi luultavasti enemmän itsestään kansivihko silmien alla kuunneltuna, mutta kylmänkaunis tunnelma välittyy kyllä ilman sitäkin. En ole ollenkaan varma siitä, lunastaako levy korskasti muotoillun infotekstin lupauksia väkivaltaisuudesta ja rankkuudesta, sillä sen todelliset vahvuudet tuntuvat olevan enemmänkin päinvastaisessa suunnassa. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että itävaltalaiskaksikko on saanut aikaiseksi väkevän ja kuuntelua varmasti kestävän albumin.

Harri Linnera