Avainsana: doom

Minotauri – S/T

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Nordic Iron Age Records / VainoValkeat Productions

Minotauri vaikutti Äänekoskella vuosina 1995–2007. Tuon reilun vuosikymmenen mittaisen olemassaolonsa aikana kolmimiehinen ryhmä saatteli maailmalle yhdeksän julkaisua, joiden joukossa oli myös kaksi täyspitkää albumia. Näistä kahdesta aiempi, eponyymi esikoisalbumi vuodelta 2004, on nyt palautettu markkinoille Nordic Iron Age Recordsin ja VainoValkeat Productionsin toimesta.

Käsillä oleva uusintajulkaisu pitää sisällään kaiken kaikkiaan kolmetoista kappaletta ja mittaakin levyllä on reilun tunnin verran. Varsinainen albumi koostuu kahdeksasta kappaleesta, kun taas loppu on kaupanpäällisiksi laitettua keikkamateriaalia. Näiden kaupanpäällisten osalta tuore painos eroaa italialaisen Black Widow Recordsin alkuperäisestä versiosta, jossa lisämateriaaleina olivat Pain of Life / Violence -seiskatuuma (Iron Bonehead Productions, 2000) ja Doom Metal Invasion -kymppituuma (Iron Bonehead Productions, 2002) sekä keikkaveto kappaleesta Paid Love. Muutoksen on kokenut myös levyn kansitaide, jossa ensijulkaisun melkoisen klassinen kauhukuvasto on saanut tehdä tilaa Ari Honkoselle ja useampaan kertaan toistetulle sanaparille Doom Metal.

Doom metal. Tuohon sanapariin tuleekin tiivistettyä paljon olennaista Minotaurin esikoisalbumista, joka lähestymistavaltaan ja tyyliltään haroo vahvasti mainitun alagenren alkulähteiden suuntaan. Hautajaisdoomin ja sludgen kaltaiset myöhemmät ilmentymät ovat Minotaurille aika lailla vieraita, olkoonkin, että haudasta käsin lauletaan ja sieltä myös lemmenhakureissuille könytään. Traditionaalisen doomin ohella toinen merkittävä inspiraationlähde on ollut uuden aallon brittihevi.

Kaikkitietävä Encyclopedia Metallum listaa Minotaurin sanoituksellisiksi teemoiksi kuoleman, kauhun, kurjuuden, seksin ja yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden. Tiedä häntä, mutta ainakin käsillä olevan esikoisjulkaisun osalta listaa voisi karsia loppupäästä ja alleviivata kauhun osuutta hieman ronskimmin. Kyse ei ole pelkästään sanoituksista, vaan myös ja ennen kaikkea tunnelmasta. Avausraita Singing in the Grave kutsuu esiin muistikuvia Hammer-studioiden kauhuklassikoista, eikä Ari Honkosen draculamaisesti ääntämä ”grave” kappaleen alussa ainakaan himmennä vaikutelmaa.

Minotauri ei kuitenkaan rajoitu maalailemaan äänikuvia sumuisista linnoista ja kalpeista yön olennoista, vaan levyllä on myös dekadentimpi, kolkompi ja pahaenteisempi puolensa. Aivan erityisesti tämä puoli tulee esille kappaleissa Black Chakras ja Nuclear Siren, jotka tuovat mieleen vanhan kauhun satanistikultit ja ydintuhon jälkeisessä maailmassa vaeltelevat rujot ja lohduttomat olennot.

Kaiken kaikkiaan tasaisen laadukkaan albumin kirkkain hetki on neljäntenä tuleva Devil Woman, jossa vanhahtava kauhun estetiikka ja melkoisella groovella rullaava tuomionmetalli muodostavat saumattoman liiton. Pahaenteisesti kertosäkeen taustalla ujeltavat koskettimet korostavat tyylikkäästi sanoitusten sisältöä.

Levyn lopusta löytyvä keikkamateriaali on saundillisesti ja soitannollisesti suhteellisen hyvälaatuista. Näissä vedoissa on myös saatu säilymään ainakin osa keikkatilanteen korskasta meiningistä ja mieshormonia huokuvasta ilmapiiristä. Väkevää tavaraa.

Kokonaisuutena arvioituna Minotaurin eponyymi esikoisalbumi on kaikin puolin perusteltu uusintajulkaisu, jolla on varmasti paikkansa doom-traditionalistien levyhyllyssä. Periaatteessa ainoa moitteen sija levyssä on uusittu kansitaide, joka ei vedä vertoja alkuperäiselle.  

Harri Linnera         

Lähdön aika – Alku [LP]

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Bunkkeri Records / Rämekuukkeli-levyt

Alussa oli kansikuva. Tai siis on. Hemmetin hieno aamu- tai iltaruskon värjäämä järvimaisema ei yritä mitään ylimääräistä eikä alleviivaa. Siinä ei ole mitään rankkaa. Tai ehkä rankkaa on juuri hiljaisuus, odotus, epätietoisuus siitä mitä pinnan alla piilee. Toisaalta ei ole kiire mihinkään. Tässä tilassa on aikaa ajatella ja upota – omiin ajatuksiin tai veteen.

No, sitten musiikkiin. Lähdön ajan kolmas albumi tiivistää edelleen sitä yksinkertaista, karun raskasta murjontaa, jota yhtye on aikaisemmillakin julkaisuillaan tarjoillut. Biisit etenevät hitaasti tai keskitempoisesti, maltillisesti käyntiin lähtien kuin lyijyllä lastattu höyryveturi, joka pikkuhiljaa rullaa raiteillaan aution maiseman halki.

Levy kuulostaa murean rosoiselta ja raskauden keskellä on myös ilmaa hengitettäväksi. Rummut on nauhoitettu eri studiossa kuin muut soittimet. En tiedä, johtuuko siitä, mutta erityisen jykevästi ja herkullisesti jytisee nimenomaan rumpuosasto. Vokalisti kuulostaa siltä, että häntä olisi juuri lyöty nyrkillä mahaan ja hän sen jälkeen puhkuisi tuskan ja tyrmistyksen vallassa. Ihan sympaattinen tyyli kyllä, mutta pidemmän päälle tasainen toteava karjunta alkaa luoda musiikkiin tietynlaista tasapaksuuden häivähdystä. Toisaalta b-puolen aloittavassa Rauha-biisissä, joka muuten on melko hellällä otteella suriseva hidastelu, huutoilmaisu vaikuttaa hieman pakotetulta.

Kappaleita on yhteensä kuusi, kolme per levyn puolisko. Jokainen seisoo omilla jaloillaan eikä ole vain suoraa jatketta edelliselle. Ehkä parhaiten bändin visiot pääsevät esille dynaamisella aloitusraidalla Huomisen toivo, hiipivässä Matkalla-biisissä sekä tarttuvasti potkivassa kappaleessa Pelko. Lyriikatkin ovat tyylikkään yksinkertaisia ja samalla tasokkaampia kuin ennalta arvattavin doom-sludgen itseinho tai kiukuttelu. Lähdön ajalla on kyky tehdä tasaisen varmaa, särmikästä ja kärsimyksentäyteistä julistusta. Paikoitellen yhtye väläyttää merkkejä jostain syvemmästä ja alkuvoimaisemmasta, pinnanalaisista virroista.

Seppo Rautio