Avainsana: Debemur Morti Productions

Blut Aus Nord – Hallucinogen

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Debemur Morti Productions

Ranskalainen Blut Aus Nord laitettiin alulleen jo 90-luvun alussa, jonka jälkeen bändi on saatellut maailmalle päälle parikymmentä erilaista julkaisua, mukaan lukien kaksitoista pitkäsoittoa. Tyylillisesti keskeishahmon ja visionäärin Vindsvalin luomus on seilannut jatkuvan uusiutumisen hengessä tunnelmallisesta mustasta metallista konemusiikkiin ja ambientiin saakka.

Blut Aus Nordin kolmastoista albumi Hallucinogen kääntää ainakin näennäisesti ruoria menneisyyden suuntaan. Siinä missä pari vuotta aiemmin ilmestynyt Deus Salutis Meæ oli kolkko, kylmä ja teollisen dissonantti, voisi sanoa nykypäivää par excellence, tuorein levy on maanläheinen, huuruinen ja melodinen. Hieman kuin taikasienten mahdollistama aikamatka, jossa liidellään värikkäällä matolla Varg Vikernes matkaseurana kultaiselle 60-luvulle ja eksytään paluumatkalla Oranssin Pazuzun keikalle. Sekään ei synnytä mitään skenepoliittisesti oikeamielistä raivoa, vaan sienipussi kiertää porukassa täydellisen veljeyden hengessä. Timanttinen keikka, hemmot.

Edellä sanottu toimii melko hyvin mittatikkuna sille, onko Blut Aus Nordin hallusinogeeneilla täytettyyn pussiin yleensäkään tarvetta kurkistaa. Jos mainittu tamperelaisyhtye sekä post-alkuiset asiat synnyttävät pakonomaisen tarpeen repiä pakki vauhdissa päälle, niin siitä vain haromaan vaihdekeppiä kouraan.

Levyn avausraita Nomos Nebuleam liehittelee kyllä aluksi hieman burzummaista transsia, mutta kehkeytyy kuitenkin varsin nopeasti progressiiviseen suuntaan. Taustakuoro hymistelee toismaailmaisesti. Askeleen lähemmäksi mustan metallista ilmaisua pääsee Mahagma, jossa sentään kuritetaan nahkoja mättökompilla, tosin tässäkin kappaleessa progevivahteet tulevat melko nopeasti mukaan.

Noin muuten seitsemän kappaletta ja lähes viidenkymmenen minuutin keston omaava kokonaisuus toimii todella mainiosti. Pääpaino on huuruisessa ja toismaailmaisessa tunnelmassa, mutta kappaleissa on kuitenkin riittävästi yksityiskohtia ja tarttumapintaa pitämään mielenkiintoa yllä, olkoonkin, että siellä ja täällä on myös pientä tyhjäkäyntiä. Tämäkin ongelma luultavasti korjaantuisi ottamalla levynnimestä kuuntelusessioiden ohjenuoran. Laadukasta tunnelmamusiikkia valikoivan sienestäjän tarpeisiin.

Harri Linnera

White Ward – Love Exchange Failure

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Debemur Morti Productions

White Ward on viisimiehinen ukrainalaisbändi, joka on reilun puolen vuosikymmenen olemassaolonsa aikana julkaissut nipun pienempiä julkaisuja ja siihen päälle kaksi täyspitkää albumia. Ensimmäinen täyspitkä Futility Report ilmestyi muutama vuosi sitten ranskalaisen Debemur Morti Productionsin kautta. Sama julkaisija on saatellut maailmalle myös tässä tarkastelun kohteena olevan toisen täyspitkän, joka kantaa nimeä Love Exchange Failure.

Albumin aloittava melkein kaksitoistaminuuttinen nimikkokappale koukkaa post-black metalin äänimaailmaan Bohren & der Club of Goren kautta. Urbaanin yöelämän ääniä yhdistettynä pianon ja saksofonin noir-henkiseen tunnelmointiin. Noin kolmen minuutin jälkeen pehmeä alku purkautuu mustan metalliseen kaahaukseen, jossa ei ole varsinaisesti väkivaltaista murskaa vaan enemmänkin modernin kaupunkielämän rappiota ja lohduttomuutta. Tunnelmassa on paljon samaa kuin norjalaisen Ulverin myöhempien aikojen töissä, olkoonkin että White Wardin instrumentit ja intentiot ovat selkeästi metallimusiikin maailmassa.

Toisena tuleva kahdeksanminuuttinen Poisonous Flowers of Violence on nopea ja selkeämmin mustan metallinen veisu, vaikka seestyykin lopussa yöllisen tummaksi jatsiksi. Päällimmäisenä mieleen nousee Ulverin maanmies ja hengenheimolainen Solefald, tosin ilman mainitulle ryhmälle leimallisia huumorielementtejä. Tässä on myös yksi White Wardin suurimmista vahvuuksista: kokeellisuudestaan huolimatta bändi ei kuulosta pikkunokkelalta kikkailulta, vaan onnistuu säilyttämään läpi levyn saman melankolisen ja rappeutuneen tunnelman.

Levyn kolmas kappale Dead Heart Confession on päälle kymmenminuuttinen hittikipale, mikä kuulostaa toki toivottoman ristiriitaiselta. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että mainittu kappale tarttuu kuin sukupuolitaudit White Wardin musiikillaan maalaileman kaupungin saastaisilla syrjäkujilla. Kertosäkeessä on häivähdys Discouraged Ones / Tonight’s Decision -aikakauden Katatoniaa.         

Shelter on albumin keskivaiheille sijoittuva, pääosin pianon varaan rakennettu välisoitto, jossa on myös hieman noise-elementtejä. Täyttää tehtävänsä puolivälin suvantona, mutta ei tarjoa kauheasti enempää.

Viidentenä tuleva No Cure for Pain aloittaa kolmen kappaleen kimaran, jossa yhdistävänä tekijänä on se, että jokaisessa kappaleessa esiintyy puhtaalla tyylillä laulava vieraileva vokalisti. Näistä kolmesta vaikuttavin on Surfaces and Depthts, jossa vokaaleista vastaa Renata Kazhan. Mainittu kappale on pikkaisen yli kuuden minuutin kestollaan albumin toiseksi lyhyin mutta samalla myös tunnelmallisin. Tässä ollaan myös musiikillisen ilmaisun puolesta hyvin lähellä kokeellisen kauden Ulveria, erityisesti vuonna 2000 ilmestynyttä Perdition Cityä.  

Kimaran ja samalla koko levyn päättää päälle kaksitoistaminuuttinen Uncanny Delusions, jossa palataan metalliseen ja paikka paikoin jopa kuolonmetalliseen saundiin, kunnes kaikki päättyy rahisevaan levysoittimeen ja rakkaudesta raivoavaan naiseen. Rakkauden äärellä tapahtuva vaihdanta on epäonnistunut ja jäljellä on vain raivoa.

White Wardin toinen albumi on reilun tunnin kestostaan ja melkoisen kompleksisesta luonteestaan huolimatta yllättävänkin helposti lähestyttävä tapaus. Muutaman kuuntelukerran jälkeen ukrainalaisviisikon loihtimat äänimaisemat avautuvat kuin entuudestaan tuntemattoman kaupungin hämärään katoavat kadut. Synkkinä ja vaarallisina mutta samalla kutsuvina. Ja kun katu alkaa kuljettaa, paluu takaisin on jokaisen askeleen myötä vaikeampaa. Hienoa musiikkia syksyn sateisiin ja hämäriin iltoihin.       

Harri Linnera

Crimson Moon – Mors Vincit Omnia

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Debemur Morti Productions

Crimson Moon laitettiin alulle Amerikassa vuonna 1994. Samana vuonna ilmestyneellä eponyymillä esikoisdemollaan bändin kokoonpanon muodosti yksi mies, Scorpius Androctonus, mutta vuotta myöhemmin ilmestyneestä toisesta demosta lähtien kokoonpanoon on kuulunut vaihteleva määrä tunnettuja ja myös hieman tuntemattomampia pelimanneja. Matkan varrella myös bändin majapaikka on vaihtunut Amerikasta Saksaan. Tätä nykyä Crimson Moon toimii triona, jota tarpeen tullen täydentävät keikkamusikantit.

Reilun parikymmenen vuoden olemassaolonsa aikana Crimson Moon on julkaissut melko lailla hitaasti ja pitkin tauoin. Vuonna 1996 ilmestyneen esikoisalbumin The Embrace the Vampyric Blood seuraaja Under the Serpentine Spell antoi odotuttaa itseään lähes täyden vuosikymmenen, jonka jälkeen sen ja vuonna 2016 ilmestyneen Oneironaut-nimeä kantaneen levyn väli venyikin sitten jo yhteentoista vuoteen. Täyspitkien välillä olevia taukoja ovat täyttäneet muutamat kokoelmalevyt ja pienjulkaisut.

Kolmannen albuminsa jälkeen bändi on ilmeisesti imenyt itseensä hieman väkevämpää astraaliverta, sillä käsillä oleva neljäs albumi Mors Vincit Omnia on saateltu maailmalle vain kolmessa vuodessa.

Kuolemanenkeli Azraelille omistetun konseptilevyn alkusoitoksi riittävät muutama kirkonkellon kumahdus, joiden jälkeen avausraita Vanitas onkin jo täydessä vauhdissa. Paljon vakuuttavammin ei modernin mustan metallin kategoriaan putoavaa levyä voisi aloittaa. Seitsenminuuttinen Vanitas on dynaaminen ja tarttuva mutta samalla moniulotteinen kappale, jossa verevä metalli ja ritualistiset elkeet ovat täydellisessä balanssissa. Maininnan ansaitsee myös vieraileva rumpali Blastum (muun muassa Merrimack), joka suorittaa erinomaisen vakuuttavasti nopeusspektrin kaikissa kohdissa.

Vanitas on myös hyvä läpileikkaus Crimson Moonin neljännestä levystä kokonaisuutena, jossa vaihtelevuutta riittää sekä kappaleiden sisällä että niiden välillä. Siellä ja täällä paiskotaan menemään niin kuin aurinko ei enää nousisi, kun taas toisaalla leijaillaan yksinkertaisen kitaramelodian ja taustakuorojen varassa tai tavoitellaan mahtipontisuutta. Dynamiikka ei kuitenkaan tunnu millään tavalla pakotetulta, vaan aivan yhtä luonnolliselta kuin kuolema, jonka mytologisen representaation kunniaksi levy on sävelletty. Profaani ja sakraali kietoutuivat toisiinsa, kunnes toisen on aika valua tuhkana Azraelin sormien lävitse.

Kappaletasolla tarkasteltuna Mors Vincit Omnia on enemmän tai vähemmän täydellisesti onnistunut albumi. Kappaleiden pituudet vaihtelevat viisi ja puoliminuuttisesta nimikkokappaleesta päälle kahdeksanminuuttiseen Upon the Pale Horseen, jonka vierailevana vokalistina esiintyy Demoncyn Ixithra, mutta täytekappaleita tai tyhjäkäyntiä ei kahdeksan kappaletta ja päälle viidenkymmenen minuutin keston omaavalla levyllä ole. Tämän vuoksi on hieman hankala poimia levyltä mitään erityisiä suosikkikappaleita, mutta jos jotain pitää mainita, niin olkoon ne jo kertaalleen mainittu avausraita Vanitas ja melkoisen riipivällä alulla liikkeelle lähtevä Godspeed Angel of Death. Tässä jälkimmäisessä vierailevat vokalistin ominaisuudessa Absun Proscriptor ja Archgoatin Lord Angelslayer.

Mors Vincit Omnia on modernin mustan metallin kategoriassa todella vaikuttava albumi. Se on huolellisesti ja harkiten sävelletty sekä taiten toteutettu, mutta ammattimaisuus ei kuitenkaan näyttäydy tunteen tai tunnelman puutteena. Päinvastoin. Kuolemanenkelin kolkko ja painostava läsnäolo piirtyy esiin terävänä. Täytyy toivoa, että Crimson Moon säilyttää jatkossakin tällaisen hieman ripeämmän julkaisutahdin.

Harri Linnera

Thenighttimeproject – Pale Season

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Debemur Morti Productions

Thenighttimeproject laitettiin alulleen Ruotsin Avestassa vuonna 2010, jonka jälkeen eponyymi esikoisalbumi antoi odotuttaa itseään aina vuoteen 2016 saakka. Bändin perustajana toimi Katatoniassa reilun vuosikymmenen ajan kitaristina vaikuttanut Fredrik Norrman, joka on edelleen aktiivisesti mukana myös Uncannyn ja October Tiden riveissä. Käsillä oleva Pale Season on yhtyeen toinen täyspitkä, jonka ranskalainen Debemur Morti Productions saattelee maailmalle kutakuinkin tänään.

Siellä ja täällä Thenighttimeprojectia on luonnehdittu Norrmanin aiemman bändin Katatonian johdannaiseksi tai sivutuotteeksi, mikä ei välttämättä mene kauheasti ohi maalistaan. Alkusoitonomainen Hound salaa säveltäjä-kitaristin taustan suhteellisen hyvin, mutta toisena tuleva Rotting Eden elävöittää mielleyhtymät Norrmanin vanhaan bändiin – jopa niin hyvin, että ilman ennakkotietoja mainittu kappale olisi mennyt läpi myöhempien aikojen Katatonian luomuksena.

Paholainen piilottelee yksityiskohdissa, sanotaan. Pintapuolisesti kuunneltuna Pale Season vaikuttaa viihtyvän häiritsevän hyvin samoissa tummissa vesissä kuin huomattavasti tunnetumpi maanmiehensä, eikä oma identiteetti tunnu olevan kovinkaan kummoisissa kantimissa. Tarkemmalla kuuntelulla pinta antaa periksi ja alta paljastuu Thenighttimeprojectin omat kasvot. Norrmanin melankoliset kitaramelodiat näyttelevät toki kappaleissa melkoisen hallitsevaa roolia, mutta huomattavan lisänsä bändin sointiväriin tuovat myös eteeriset koskettimet, eläväinen basso ja ennen kaikkea Alexander Bäcklundin laulu. Tämän myös Letters from the Colony -bändistä tutun vokalistin tulkinta on monestikin se tekijä, joka niin sanotusti nostaa kappaleen seuraavalle tasolle.

Thenighttimeprojectin toisen täyspitkän suurin rasite on tietynlainen tasapaksuus, mikä on toki mahdollista tulkita hyveeksi levyn teeman valossa: Pale Season ei viittaa nimessään pohjoisen pallonpuoliskon kausikiertoon kuuluviin kalpeisiin ja harmaisiin kuukausiin, vaan enemmänkin ihmispoloisen elämänkulun vähemmän tapahtumarikkaisiin aikoihin – toisin sanoen vaikuttavien tapahtumien väliin jääviin vuosiin, jolloin ei tapahdu oikein mitään merkityksellistä. Tässä mielessä voisi sanoa, että levy heijastelee teemaansa enemmän tai vähemmän täydellisesti, mutta riittääkö se kuittaamaan kirkkaimpien huippukohtien puuttumisen? En usko.

Yhdeksän kappaletta ja melkein viidenkymmenen minuutin keston omaavalla Pale Seasonilla on toki tasaisen onnistuneesta linjasta erottuvat kappaleensa, kuten levyn nimikkokappale ja Draconian-laulaja Heike Langhansin esittämä Signals in the Sky, mutta viimeinen silaus jää puuttumaan. Kenties haikailen hieman liikaa Katatonian kulta-aikojen suuntaan, mutta meillä kaikilla on taakkamme.

Oli miten tahansa, Thenighttimeproject tarjoaa toisella albumillaan hienon matkan muistojen pölyttyneelle osastolle. Melankolinen ja surumielinen ruotsalaissaundi toimii, eikä tuoreemman progen suuntaan viittaavat elkeet häiritse ollenkaan. Päinvastoin. Jään innolla odottamaan sitä kolmatta ja vaikeaa täyspitkää.

Harri Linnera               

Sühnopfer – Hic Regnant Borbonii Manes

Arvosana: 10/10

Julkaisija: Debemur Morti Productions

Piakkoin parin vuosikymmenen rajapyykin saavuttava Sühnopfer on ranskalaisen, taiteilijanimellä Ardraos esiintyvän multi-instrumentalistin yhden miehen projekti. Mies on vaikuttanut rumpalin ominaisuudessa muun muassa ryhmissä Peste Noire, Wolfsangel ja Charogne.

Ardraosin sooloprojekti on saanut hitaasti kiirehtien kasaan ihan kohtuullisen julkaisuhistorian: neljä lyhyempää äänitettä, kolme täyspitkää albumia ja yhden reilun mittaisen kokoelmalevyn. Käsillä oleva Hic Regnant Borbonii Manes on Sühnopferin kolmas pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen julkaisu, jonka saattelee maailmalle maanmiehensä Debemur Morti Productions.

Reilun minuutin mittainen alkusoitto Invito Funere liehittelee mielleyhtymiä ruotsalaisen Dissectionin toisen albumin avaukseen, eikä ensimmäinen varsinainen kappale Pénitences et Sorcelages todellakaan petä ilmassa leijuvaa lupausta. Näin väkivahva, melodinen ja dynaaminen myrskytuuli ei ole raivonnut sitten Storm of the Light’s Banen. Olen myyty.

Toisena tuleva liki kahdeksanminuuttiseksi paisuva nimikkokappale valuttaa jäätä selkärankaa pitkin vimmaisuudellaan. Ardraosin melodian- ja harmoniantajussa on samanlainen nerouden sinetti kuin edesmenneellä Jon Nödtveitillä, olkoonkin, että nämä kaksi maestroa ovat ammentaneet inspiraatiota varsin erilaisista lähteistä. Ensin mainitun musiikissa kuuluu sekä keski-aikainen sävelperinne että kotiseutu-uskollisuus, kun taas jälkimmäisen tärkeimpänä inspiraationlähteenä taisi toimia itse kuolema.

Noin muutenkaan Dissectionia vertailukohtana ei ole tarpeen venyttää tosiasioiden tuolle puolen. Sühnopferin dynaaminen ja raivokas ote vertautuu toki helposti edellä mainittuun ruotsalaisryhmään, mutta hyvänä viitekohtana voisi toimia myös kanadalainen Forteresse. Samalla tavoin tekninen taituruus ja musiikillinen virtuositeetti johdattelevat ajatuksia itävaltalaisen Abigorin suuntaan. Tällaiset viitekohdat ovat kuitenkin parhaimmillaankin vain hieman vinossa kenottavia tienviittoja, jotka osoittavat suurin piirtein oikeaan suuntaan. Näin syvästi henkilökohtainen taide ei tyhjene muutamaan nimeen.

Levyn loput neljä kappaletta ovat eräänlaista erinomaisuuden parantelua. Ardraosin puolen vuosikymmenen aikana työstämästä kokonaisuudesta ei löydy täytekappaleita, eikä oikeastaan edes tylsiä hetkiä. Tämän vuoksi omien suosikkikappaleiden valitseminen tuntuu jokseenkin turhalta – kaikki ennen vihonviimeistä kirkonkellojen kumahdusta käy – mutta jos jotain täytyy nostaa esille, niin olkoon ne edellä jo kertaalleen mainittu nimikkokappale ja loputtoman monisärmäinen Dilaceratio Corporis.

Sühnopfer kuittaa kolmannen ja vaikean täyspitkänsä voitokkaasti liput liehuen. Reilun viidenkymmenen minuutin mittainen albumi toimii kokonaisuutena ja kutsuu kuuntelemaan uudestaan ja uudestaan. Hic Regnant Borbonii Manes on genressään varmasti vuoden parhaimpien levyjen joukossa.                    

Harri Linnera