Avainsana: Death metal

Church of the Dead – S/T

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Stay Heavy Records

Helsinkiläinen Church of the Dead sai alkunsa vuonna 2012, jonka jälkeen bändi on työstänyt kuudesta lyhytsoitosta muodostuvaa julkaisusarjaa. Tämä sarja eteni yhtenäisenä viidenteen osaan saakka. Sitten linjan katkaisi vuoden 2019 sinkkulohkaisu Rat King (The Bringer of Plague), joka valmisteli tietä käsillä olevalle esikoisalbumille.

Church of the Deadin eponyymi ensimmäinen täyspitkä sisältää kahdeksan kappaletta, joiden yhteispituus on pikkaisen päälle puolituntia. Levyn kappaleista Nekrovulture ja The Abyss on julkaistu aiemmin vuoden 2013 lyhytsoitolla Vol.1 Stay Out of My Grave, kun taas Something Came Out of the Woods sai ensijulkaisunsa saman vuoden lyhytsoitolla Vol. 2 Terror Tales. Mukana on myös The Reckoning, joka löytyy julkaisusarjan neljännestä osasta Vol. 4 Meet in the Tomb, tosin hieman pidemmällä nimellä. Loput kappaleet ovat uutta tuotantoa.        

Helsinkiläisnelikon luomukset voisi sijoittaa vanhan koulukunnan kuolonmetallin karsinaan ilman sen pahempaa pakottamista. Matalia taajuuksia, synkkää groovea, haudantakaisia tunnelmia ja varsin perinteistä kauhukuvastoa. Siinäpä ne kuolleiden kirkon kulmakivet. Kauheasti ei ole nahkasaapas lipsunut Entombedin, Graven ja Dismemberin kaltaisten bändien tallaamalta polulta, olkoonkin, että housunpuntista ei löydy muuta kuin nahkaa ja luuta.

Church of the Dead ei kuitenkaan pelkästään toisinna kuolonmetallin perinnettä esikuviensa jalanjäljissä, vaan on löytänyt myös oman tuoreen kulmansa kauhun ja kuoleman äänimaailmoihin. Näin esimerkiksi levyn avauskappaleessa Hounds of Men, jossa on mukana aimo annos nykypäivän mustan metallin viiltävää särmää. Samanlaista tavanomaiselta polulta poikkeamista on myös jo kertaalleen mainitussa Nekrovulture-kappaleessa, jossa kuolonmetallista groovea on terästetty miehekkäällä d-punkilla.

Huolellisesti valituista ja taiten asetelluista kulmakivistään huolimatta kuolleiden kirkko ei ole pelkästään hallelujaata, sillä yksi varsin olennainen asia uupuu. Nimittäin aidosti mieleenjäävät kappaleet. Laadukkaita ideoita riittää, eikä toteutuksessakaan ole sinällään mitään pielessä, mutta jostain pitäisi saada manattua esiin se mystinen Jokin, joka muuttaisi hyvän ja toimivan ikuiseksi ja kuolemattomaksi. Toisaalta kyseessä on vasta bändin esikoisalbumi, joten kenties on aivan paikallaan pitää odotukset edes jollain tavalla kohtuullisina.

Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Church of the Deadin eponyymi ensimmäinen täyspitkä on varsin pätevä avaus albumirintamalla. Seuraavia julkaisuja odotellessa.              

Harri Linnera

Karelian Warcry – Uuden tulemisen äärellä

 
Miasmankin sivuilta (#44) tuttu Karelian Warcry julkaisee tänä iltana keikkatallenteen vuodelta 2007, jolloin bändi lämmitteli Swallow the Sunia Kouvolan Rytmi-Katissa. Melko pitkästä hiljaiselosta huolimatta Karelian Warcry on elossa ja valmistelee uutta materiaalia.
 
– Bändiä vuonna 2014 kohdannut tragedia, laulaja-kitaristimme Matti Mikkosen menehtyminen lopetti Karelian Warcryn toiminnan lähes kokonaan. Päätimme kuitenkin jatkaa hieman kokoonpanoa muokaten ja viimeistellä kesken olevan albumimme Veripellot. Julkaisijaa albumille ei vielä ole, joten olemme sen suhteen avoimia tarjouksille, kertoo yhtyeen rumpali Anttipekka Heiskanen
 
Karelian Warcry on ehtinyt tehdä uudella kokoonpanolla jo muutaman keikan ja tarkoituksena on keikkailla enemmänkin, kunhan maailma vapautuu koronan ikeen alta. Siinä sivussa bändi on julkaissut kadoksissa olleen version kappaleesta Minun aikani useilla digitaalialustoilla, kuten Spotify ja Youtube.
 
Katso keikkatallenne: Täällä.
 
Karelian Warcryn Facebook-sivu: Täällä.
 

Orthodoxy – Novus Lux Dominus

Arvosana: 9/10

Julkaisija: The Sinister Flame

Orthodoxy laitettiin alulleen Espanjassa joskus viime vuosikymmenen puolella ja sen ensimmäinen sooninen emanaatio tuli julki Shaarimoth nimeä kantavan demonauhan muodossa vuonna 2015. Melkoisen visusti varjoissa pysyttelevästä ryhmästä löytyy niukalti tietoa, mutta ilmeisesti bändin kokoonpanon muodostavat muun muassa Profundis Tenebrarumin, Whoredomin ja Domainsin riveissä vaikuttavat musikantit. Näistä viimeisenä mainitulle löytyy vahvistus levy-yhtiön saatetekstistä. Domainsin esikoisalbumi Sinister Ceremonies ilmestyi samaten The Sinister Flamen kautta vuonna 2014.

Novus Lux Dominus rakentuu alkusoitosta, muutamasta välisoitosta ja kuudesta varsinaisesta kappaleesta, joiden yhteispituus on melko lailla ihanteellinen reilu neljäkymmentäkaksi minuuttia.

Jonkinlaiseen kategoriaan asemoituna Orthodoxyn ensimmäisen pitkäsoiton voisi sanoa olevan melko puhdasoppinen ns. pimeän death metalin edustaja. Sen vahvuus ei ole hienlöyhkäisessä musiikillisessa suorittamisessa, jota kannattajakunnassaan taivastellaan F-sana kuolaa valuvilla huulilla, vaan monumentaalisessa raskaudessa sekä ala- ja toismaailmaisessa tunnelmassa. Espanjalaiskvartetin musiikki ei kuitenkaan latistu synkeänpulskeaksi taustapörinäksi, sillä kappaleissa on koukkua, kiinnostavia yksityiskohtia ja tarttuvuutta. Maininnan ansaitsee myös levyn saundimaailma, jossa on saavutettu tyylikäs tasapaino raskauden ja erottelevuuden välillä, varsinkin Nosferatvmin bassottelu hyväilee korvaa.

Kappaleiden tasolla tarkasteltuna Novus Lux Dominus on saumaton kokonaisuus, jonka painajaismaiset välisoitot takovat entistäkin tiukemmin yhteen. Tämän vuoksi yksittäisten kappaleiden erottelu on väistämättäkin jonkinasteista väkivaltaa, mutta jos jotakin täytyy poimia, niin olkoon se Flame of Primordial Essence. Petomaista mutta harkittua raivoa, tervanmustaa pimeyttä, alamaailmaista messuamista ja erinomaisen vahva mielleyhtymä kulta-aikojen Morbid Angeliin, kuitenkin niin, että Orthodoxy pyyhkii pöytää menneisyyden mestarilla. Siitä on jo kohta pari vuosikymmentä, kun Sairas Enkeli viimeksi ylsi tämän tasoisiin suorituksiin.

Orthodoxyn esikoisalbumi ei jätä kauheasti sijaa arvailuille, eikä varsinkaan anna aihetta moitteille. Novus Lux Dominus on omassa tyylilajissaan sillä tavalla onnistunut teos, että bändi kaivertaa saman tien nimensä death metalin kunniatauluun, Incantationin, Immolationin ja jo kertaalleen mainitun Morbid Angelin kunnianarvoiseen seuraan. Jos edellä mainitut ryhmät ovat menneillä tai tuoreemmilla teoksillaan soitelleet oikeita kieliä sielussa, niin ei ole mitään syytä jättää Orthodoxyn ensimmäistä täyspitkää kuuntelematta.

Harri Linnera

AUTOPSY NIGHT – Born To Kill

Autopsy Night: Born to kill
Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Inverse Records

 

 

 

Venäläinen pitkän linjan puurtaja Autopsy Night julkaisee uusimman albuminsa kotimaisen Inverse Recordsin toimesta. Tyylillisesti yhtye on lähimpänä 90-luvun alun amerikkalaisia kuolometalliyhtyeitä, kuten varhainen Cannibal Corpse tai Broken Hope. Korinaa, röhkintää, korkeita rääkäisyjä sekä sahaavia kitaroita on siis luvassa koko puolituntisen ajan.

Autopsy Nightin ehdoton vahvuus on sen kyky tavoittaa kuolettamisessaan juurikin se tälle tyylille ominainen hurmeinen tunnelma. Rytminvaihdokset ja tasokkaat riffit pitävät otteessaan helposti koko albumin keston ja täytyypä sanoa, että näin autenttista otetta ei ole paljoa Butchered at Birthin tällä puolen kuultu. Analogiset rumpuläpseet yhdessä kuivahkon kitarasoundin kanssa ovat nekin kuin parinkymmenen vuoden takaa ja istuvat kokonaiskuvaan hienosti. Vokalisti Evgeniy Kalininin rouhea korina tuo mieleen Chris Barnesin alkuvuosien vastaavat ja kun esikuvan karmeilta helium-rääkäisyltäkin vältytään, on homma laulujen osalta napakasti kohdillaan. 90-luvun puolivälistä saakka toiminut yhtye jyrää myös soitannollisesti silloittelemattoman vakuuttavasti ja täytyy myöntää, että koukkuun jäin. Kuunnelkaa vaikkapa Park Massacre, jos ette usko.

Autopsy Night kolisee siis ainakin tässä osoitteessa harvinaisen kovaa. Kappaleet ovat ytimekkäitä ja hyvin sovitettuja. Bonusbiisien kera puolituntia kestävä levytys ei harhaile turhia, vaan vesuria heilutellaan vain ja ainoastaan surmalle tarpeellinen määrä. Born to Killin suurin vahvuus on kuitenkin sen kursailemattoman deathmetalinen ulosanti. Kaiken nykypäivän vipellyksen seassa keskitempoinen albumi onkin kuin tervetullut muistutus siitä mistä tyylilajissa oli alun pitäen kyse. Kaikille vanhan Cannibal Corpsen perään kyynelehtiville tämä on pakkotarkastuksen paikka ja kelvannee tämä myös muillekin kuolofaneille. Vaikkei Born to Kill kenties sitä kaikkein innovatiivista sarkaa edustakaan, niin eihän tällaisen laatukuolon edessä käy kieltäytyminen. Käytän itse ja suosittelen.

Markus Makkonen