Avainsana: Black Metal

Sammas’ Equinox – Pilgrimage / Boahjenásti

Arvosana: 7/10

Julkaisija: Signal Rex

Sammas’ Equinox -nimen takaa löytyy kolmikko Adar, Sùrya-Ishtara ja Voiddraugr, joista kahdella ensin mainitulla on taustaa muun muassa bändeistä Blood Red Fog, Funerary Bell ja Pantheon of Blood. Molemmat vaikuttavat myös ranskalaisen Nécropolen keikkakokoonpanossa.

Portugalilaisen Signal Rexin kompaktilevykkeenä ja vinyylinä julkaisema Pilgrimage / Boahjenásti kokoaa yksiin kansiin varsin lyhyen historian omaavan bändin kaiken tähänastisen tuotannon, eli vuosina 2016 ja 2017 julkaistut demonauhat. Kaiken kaikkiaan levy pitää sisällään seitsemän kappaletta, joiden yhteispituus on hieman päälle kolmekymmentä minuuttia.

Pilgrimagen aloittaa ambientmainen alkusoitto, joka maalailee tyylikkäästi aavemaista ja kylmää tunnelmaa, vaikka päättyykin hieman töksähtäen. Alkusoittoa seuraavat kaksi kappaletta Hyperborean Pilgrimage ja Streams of Apollo’s Blood ovat sekä hyvässä että pahassa sitä, mitä lappeenrantalaisen Satanic Warmasterin inspiroimalla kotimaisella mustalla metallilla on taipumus olla: alkukantaista, kotikutoista ja petomaista, mutta samalla jollain tapaa velttoa ja kömpelöä. Hieman liian punkia ainakin omaan makuun. Sammas’ Equinox ei ole ensidemollaan alagenrensä kehnoin edustaja, mutta kieltämättä bändin oma identiteetti on melko lailla ohkainen. Pilgrimagen päättää hieman noisen suuntaan kehkeytyvä loppusoitto, joka katkeaa samalla tavalla terävästi kuin alkusoitto.

Boahjenásti lähtee liikkeelle ilman alkusoittoa, mutta muuten erinomaisen lupaavasti. Shores of Pohjola soi saundimaailmaltaan huomattavasti kirkkaammin kuin vuotta aikaisemmin julkaistu ensimmäinen demo ja vastaavaa kirkastumista on myös sävellyksen tasolla. Alkukantaisuus ei ole varsinaisesti kadonnut mihinkään, mutta hieman liian yksioikoiseen kohkaamiseen on tullut sävyjä ja syvyyttä. Tavallaan tuntuu, että Sammas’ Equinox alkaa lunastaa lupaustaan pohjanperäläisestä mustasta metallista muutenkin kuin lyriikoissaan. Toisena tuleva Fávdna’s Arrow tiivistyy akustisen kitaran tuella kuin myrsky horisontin takana, ja vaikka hienon väliosan jälkeen kappaleen punainen lanka käykin hieman ohueksi, niin draamankaari kantaa loppuun saakka.

Boahjenástin päättää voitokkaasti suomenkielinen ja reilu kuusiminuuttinen Kuolonhenkäys, joka on selkeästi bändin tähänastisen elämän onnistunein kappale. Kun suomeksi julistetaan totisesti ja vakavasti, niin siinä on aina tietty koomisuuden vaara. Tässä kappaleessa selväsanainen ja korska julistus toimii kuitenkin enemmän tai vähemmän täydellisesti. Kuolonhenkäyksessä on myös itse teossa samanlainen mustan metallin ja ambientin saumaton symbioosi kuin norjalaisen Burzumin ja saksalaisen Bilskirnirin joissakin töissä, olkoonkin, että kauheasti muita yhtymäkohtia näiden kolmen välillä ei olekaan. Tässä kappaleessa Sammas’ Equinox lunastaa lopullisesti lupauksen aidosta pohjanperäläisestä mustasta metallista.

Käsillä oleva levy on oiva dokumentti siitä matkasta, jonka Sammas’ Equinox on suhteellisen lyhyen olemassaolonsa aikana kulkenut. Pilgrimage on vielä aivan liikaa aikakauteensa ja ympäristöönsä sidoksissa oleva teos, mutta vuotta myöhemmin julkaisunsa saanut Boahjenásti edustaa jo selkeämmin kolmikon omaa visiota. Mielenkiintoista kuulla aikanaan, kuinka tuo visio on sen jälkeen jalostunut.

Harri Linnera

Sühnopfer – Hic Regnant Borbonii Manes

Arvosana: 10/10

Julkaisija: Debemur Morti Productions

Piakkoin parin vuosikymmenen rajapyykin saavuttava Sühnopfer on ranskalaisen, taiteilijanimellä Ardraos esiintyvän multi-instrumentalistin yhden miehen projekti. Mies on vaikuttanut rumpalin ominaisuudessa muun muassa ryhmissä Peste Noire, Wolfsangel ja Charogne.

Ardraosin sooloprojekti on saanut hitaasti kiirehtien kasaan ihan kohtuullisen julkaisuhistorian: neljä lyhyempää äänitettä, kolme täyspitkää albumia ja yhden reilun mittaisen kokoelmalevyn. Käsillä oleva Hic Regnant Borbonii Manes on Sühnopferin kolmas pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen julkaisu, jonka saattelee maailmalle maanmiehensä Debemur Morti Productions.

Reilun minuutin mittainen alkusoitto Invito Funere liehittelee mielleyhtymiä ruotsalaisen Dissectionin toisen albumin avaukseen, eikä ensimmäinen varsinainen kappale Pénitences et Sorcelages todellakaan petä ilmassa leijuvaa lupausta. Näin väkivahva, melodinen ja dynaaminen myrskytuuli ei ole raivonnut sitten Storm of the Light’s Banen. Olen myyty.

Toisena tuleva liki kahdeksanminuuttiseksi paisuva nimikkokappale valuttaa jäätä selkärankaa pitkin vimmaisuudellaan. Ardraosin melodian- ja harmoniantajussa on samanlainen nerouden sinetti kuin edesmenneellä Jon Nödtveitillä, olkoonkin, että nämä kaksi maestroa ovat ammentaneet inspiraatiota varsin erilaisista lähteistä. Ensin mainitun musiikissa kuuluu sekä keski-aikainen sävelperinne että kotiseutu-uskollisuus, kun taas jälkimmäisen tärkeimpänä inspiraationlähteenä taisi toimia itse kuolema.

Noin muutenkaan Dissectionia vertailukohtana ei ole tarpeen venyttää tosiasioiden tuolle puolen. Sühnopferin dynaaminen ja raivokas ote vertautuu toki helposti edellä mainittuun ruotsalaisryhmään, mutta hyvänä viitekohtana voisi toimia myös kanadalainen Forteresse. Samalla tavoin tekninen taituruus ja musiikillinen virtuositeetti johdattelevat ajatuksia itävaltalaisen Abigorin suuntaan. Tällaiset viitekohdat ovat kuitenkin parhaimmillaankin vain hieman vinossa kenottavia tienviittoja, jotka osoittavat suurin piirtein oikeaan suuntaan. Näin syvästi henkilökohtainen taide ei tyhjene muutamaan nimeen.

Levyn loput neljä kappaletta ovat eräänlaista erinomaisuuden parantelua. Ardraosin puolen vuosikymmenen aikana työstämästä kokonaisuudesta ei löydy täytekappaleita, eikä oikeastaan edes tylsiä hetkiä. Tämän vuoksi omien suosikkikappaleiden valitseminen tuntuu jokseenkin turhalta – kaikki ennen vihonviimeistä kirkonkellojen kumahdusta käy – mutta jos jotain täytyy nostaa esille, niin olkoon ne edellä jo kertaalleen mainittu nimikkokappale ja loputtoman monisärmäinen Dilaceratio Corporis.

Sühnopfer kuittaa kolmannen ja vaikean täyspitkänsä voitokkaasti liput liehuen. Reilun viidenkymmenen minuutin mittainen albumi toimii kokonaisuutena ja kutsuu kuuntelemaan uudestaan ja uudestaan. Hic Regnant Borbonii Manes on genressään varmasti vuoden parhaimpien levyjen joukossa.                    

Harri Linnera

Golden Ashes – Gold Are The Ashes Of The Restorer

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Aurora Borealis Recordings

Pääasiallisesti taiteilijanimellä Mories tunnettu hollantilainen multi-instrumentalisti Maurice de Jong on lukemattomien bändien ja projektiensa kanssa luonut titaanisia mittasuhteita tavoittelevan julkaisuhistorian. Miehen bändeistä tunnetuimmat lienee Gnaw Their Tongues, Aderlating ja De Magia Veterum, joiden yhteenlaskettu tuotanto pelkästään kattaa liki kahdeksankymmentä erilaista julkaisua.

Golden Ashes edustaa Moriesin projektien tuoreempaa puolta, sillä sen ensimmäinen elonmerkki oli vuosi sitten ilmestynyt The Desolation -EP. Tämä kolme kappaletta sisältänyt ja vaatimattoman yhdentoista minuutin keston omaava omakustanne on kuitenkin ollut saatavilla vain ja ainoastaan digitaalisessa muodossa. Käsillä oleva esikoistäyspitkä sen sijaan on saanut julkaisijaltaan Aurora Borealis Recordingsilta varsin tyylikkään, joskin visuaaliselta ilmeeltään asianmukaisen pelkistetyn muodon. Hieman proosallisemmin ilmaistuna kompaktilevyn sisällään pitävistä pahvikuorista löytyy kappaleiden nimet ja niukasti tietoa sekä levytyksestä että tekijästä, mutta siinä onkin kaikki.

Gold Are The Ashes Of The Restorer on levy, josta voisi hyvinkin käyttää jotain post-alkuista kuvailua ilman minkäänlaista herjaa. Albumin avausraita The All Consuming Light Of Eternal Death humisee kallokoppaan siinä määrin kosketinvoittoisena, että äänimassan alla sykähtelevä mustanmetallinen pulssi saattaisi hyvinkin olla vain kuulijan omaa mielikuvitusta. Toisesta kappaleesta eteenpäin rumpukoneen tarjoama tahditus tulee hieman paremmin kuuluviin, mutta koskettimet säilyvät joka tapauksessa pääosassa. Rajat black metalin, dronen ja monenkirjavien post-alkuisten tyylilajien välillä vaikuttavat lähinnä kosmiseen tomuun piirretyiltä viivoilta.

Kahdeksan kappaletta sisältävä ja reilun puolentunnin keston omaava albumi on ennen kaikkea kokonaisvaltainen auraalinen kokemus, jota ei ole mielekästä pilkkoa pienempiin osiin. Kokonaisuus on tuntuvasti enemmän kuin osiensa summa. Rumpukoneen, basson, koskettimien ja kähinävokaalien muodostama minimalismi versoo maailmoja psyyken sisällä. Tässä mielessä voi sanoa, että Golden Ashesin esikoisalbumi saavuttaa saman kuin black metalin ja dronen parhaimmat edustajat, vaikka kolhiikin melko lailla kummankin genren musiikillisia konventioita.

Toisaalta täytyy myöntää, että projektin vahvin osaaminen on ehkä kuitenkin dronen ja muun kokeellisen äänitaiteen puolella. Jos kautta linjan vahvasta kokonaisuudesta haluaa poimia yhden kappaleen erilleen, niin se on levyn viides raita, melko vuolassanaisesti nimetty Drifting Slowly Through The Portal Of Sorrow Towards The Void Of Death. Mainitussa kappaleessa alun alkaenkin minimaalisesta soitinarsenaalista on pudotettu vielä rumpukone pois, mutta lopputulos on tunnelmaltaan sitä luokkaa, että voisi soida David Lynchin hienoimpien teosten taustalla.

Yhteensummaten sanottakoon, että Golden Ashes on tehnyt todella vakuuttavan esikoisalbumin. Gold Are The Ashes Of The Restorer on aika lailla kaikkea sitä, mitä tällaiselta genrerajoja taivuttavalta levyltä saattaa toivoa. Se on tunnelmallinen, hyvällä tavalla sisäänpäin kääntynyt ja omalla lohduttomalla tavallaan hyvin kaunis. Toivottavasti Mories jatkaa tämän projektin parissa vielä tulevaisuudessakin.

Harri Linnera

Murg – Strävan

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Nordvis Produktion

Nimen Murg takaa löytyy anonyymi ruotsalaiskaksikko, joiden tunnettu historia rajoittuu melko tarkasti trilogiaan, jonka aloitti 2015 ilmestynyt Varg & Björn.  Se sai 2016 jatkoa levyn Gudatall muodossa ja trilogian päättää käsillä oleva Strävan.  Muuten kaksikko on pitänyt aiemmat musiikilliset edesottamuksensa – jos heillä sellaisia yleensäkään on – ja muun trivian tiukasti itsellään, vaikka antavatkin harvakseltaan haastatteluita. Bändin julkaisijana on toiminut alusta saakka Ruotsissa vaikuttava Nordvis Produktion.

Vuonna 2015 alulle laitetun trilogian ensimmäinen osa Varg & Björn (”Susi ja karhu”) pyrki kuvaamaan yhteiskunnan ja ihmisen nopeaa tuhoamista. Tuolloin Murgin musta metalli lähenteli petomaisuudessaan ja viiltävyydessään norjalaisen Ulverin Nattens Madrigal -levyä. Toinen osa Gudatall (”Mäntyjumala”) sen sijaan käsitteli niitä harvalukuisia selviytyjiä, jotka yhteiskunnan tarjoamien turvaverkkojen romahdettua kohtaavat luonnon kaikessa julmuudessaan ja tulevat vääjäämättömästi karsituiksi olemattomiin. Tuolla levyllä bändin ilmaisu otti askeleen junnaavampaan ja painostavampaan suuntaan, mikä luonnollisestikin heijasteli noiden vihonviimeisten ihmisten turruttavaa ja ankeaa taistelua.

Ruotsin kielessä pyrkimystä tai pyrkimistä tarkoittava Strävan on looginen lopetus noin neljä vuotta sitten aloitetulle trilogialle. Tässä päättävässä osassa ihminen lajina on lakannut olemasta, tullut lopullisesti poispyyhityksi maan kamaralta. Tuon monellakin tavalla vajavaisen nisäkkään paikan on ottanut täydellinen peto, joka kaikenlaisesta itsekkyydestä vapaana uhraa itsensä hävittääkseen koko maailmankaikkeuden. Tämä on se pyrkimys, jonka päätösosa nimessään mainitsee ja jonka vaatimista askeleista rakentuu levyn kahdeksan kappaletta ja reilun neljäkymmenen minuutin keston omaava kokonaisuus.

Musiikillisesti Strävan on selkeästi enemmän velkaa trilogian toiselle kuin ensimmäiselle osalle, kuitenkin niin, että ilmaisu on vielä asteen parin verran pelkistetympää ja selkeämpää. Tarinan laajentuessa kosmisiin sfääreihin jo alun alkaenkin vähäiset rönsyt ovat karsiutuneet olemattomiin. Levyn neljän ja kuuden minuutin välille asettuvissa kappaleissa ei hamuta mustan metallin kokeellisia laitoja, vaan keskitytään pohjoismaisen perinteen kestäviin perusasioihin. Paraatiesimerkki tästä on päätöskappale Stjärnan, jonka alkuosassa on samanlaista hypnoottisuutta kuin menneisyyden Burzumilla. Tästä huolimatta Murgilla on oma selkeästi tunnistettava identiteettinsä.

Murgin viimeisin edustaa ainakin omalla kohdallani levyä, jonka voisi ihan täydellä kunnioituksella luokitella keskivahvuuden kategoriaan kuuluvaksi. Mitään varsinaisesti uutta Strävan ei omassa tyylilajissaan tarjoa, mutta siitä huolimatta se onnistuu kuulostamaan tuoreelta ja terävältä kuuntelukerrasta toiseen. Hieno lopetus muutenkin onnistuneelle trilogialle, ja ehkä myös bändin tähän mennessä paras levy.

Harri Linnera

Perished – Through the Black Mist

Arvosana: 7/10

Julkaisija: The Sinister Flame

Norjalaisen Perishedin elinkaari alkoi vuonna 1991 ja päättyi 2005. Tuon reilun vuosikymmenen mittaisen ajanjakson aikana bändi saatteli maailmalle muutaman suhteellisen vähälle huomiolle jääneen täyspitkän (Kark, 1998 ja Seid, 2003) ja siihen päälle joitakin pienempiä julkaisuja. Perishedin multiin laittamisen jälkeen osa jäsenistä on jatkanut musisointia sekä pienemmän että suuremman profiilin bändeissä, kuten Bloodthorn, Wurdulak ja Whoredom Rife.

Käsillä oleva Through the Black Mist on bändin alun perin vuonna 1994 ilmestynyt demo, jonka lappeenrantalainen The Sinister Flame on julkaissut uudelleen masteroituna ja lisäkappaleella täydennettynä. Kaiken kaikkiaan levy pitää sisällään seitsemän kappaletta ja hieman päälle kolmenkymmenenkuuden minuutin kestokin lähentelee ihan kelvollista täyspitkää.

Tyylillisesti Perishedin toinen demo edustaa melko täydellisesti oman maansa ja aikakautensa musiikillista ilmaisua. Melodista, melankolista ja mahtipontisuutta tavoittelevaa mustaa metallia, jolla on kuitenkin – vielä – kylmä ja viiltävä terä. Tärkeimmät vertailukohdat ovat Satyriconin ja Dimmu Borgirin saman aikakauden teokset, painotus huomattavasti vahvemmin ensin mainitulla.

Lähemmässä tarkastelussa Through the Black Mist osoittautuu jollain tapaa hankalaksi tapaukseksi. Yhteinen kosketuspinta löytyy jo avauskappaleen My Kings’s Empire ensimmäisen puolentoista minuutin aikana, mutta sen jälkeen epäilevä paholainen alkaa ojennella sarviaan. Perished loistaa yhtä lailla akustisissa suvannoissa kuin myös yksittäisten riffien tasolla, mutta kappaleissa tuntuu olevan melkoisesti tyhjäkäyntiä. Myös pintaan miksattujen hi-hattien sähinä alkaa jossain kohtaa nakertaa kallokoppaa rotan lailla.

Perishedin reilun parinkymmenen vuoden takainen tallenne paranee kuitenkin sitä mukaa kuin sitä kuuntelee lisää. Häiritsevät säröt tasoittuvat ja niiden alta paljastuu suhteellisen toimivaa mustaa metallia genren kulta-ajoilta. Ei varsinaisesti mikään unohdettu klassikko, mutta hyvä ja tarpeellinen uudelleenjulkaisu joka tapauksessa.         

Harri Linnera

 

Aethyrick – Praxis

Arvosana: 8/10

Julkaisija: The Sinister Flame

Talvipäivänseisauksena 2016 alulle laitettu Aethyrick julkaisi perustamistaan seuraavana vuonna demonauhat The Trident-bearer ja Athanor of Sorcery, joiden ilmestymisajankohdat sattuivat asianmukaisesti kesä- ja talvipäivänseisauksille.

Lupaavilla demoillaan melkoisia odotuksia herätellyt bändi päätyi lappeenrantalaisen The Sinister Flamen hoteisiin, joka saatteli pienellä viiveellä maailmalle Gall ja Exile -kaksikon esikoisalbumin tämän vuoden tammikuussa. Seitsemän kappaletta ja hieman alle neljänkymmenen minuutin keston omaava levy kantaa nimeä Praxis.

Praxis on tunnelmaltaan ja sointiväriltään leimallisesti suomalainen hengentuote. Saattaa olla, että musiikillinen viitekehys on alun alkaen lähtöisin 90-luvun puolivälin Norjasta, mutta Aethyrickin ilmaisuun se on virrannut parinkin eri suomalaissuodattimen kautta. Tärkeimmät näistä lienee edesmennyt Alghazanth ja omanlaistaan varjoelämäänsä tätä nykyä elelevä Thy Serpent. Ensin mainitun kanssa yhteistä on musiikin tuntemattomia sfäärejä tavoitteleva ilmavuus ja genressään edukseen erottuva lyriikka, kun taas jälkimmäisen kanssa jaetaan melankolinen yleisilme.

Kappalemateriaalin puolesta Aethyrickin esikoista määrittää tasaisuus. Vahvasta Protectress-avauskappaleesta lähtien kokonaisuus kantaa loppuun saakka, olkoonkin, että instrumentaaliraita Quietude jää jokseenkin kädenlämpöiseksi välisoitoksi. Toisaalta tuossa tasaisuudessa tuntuu myös piilevän kaksikon suurin kompastuskivi: he ovat löytäneet oman mukavuusalueensa ja toimivat siellä vakuuttavasti, mutta samalla jollainen tavalla yllätyksettömästi – liian turvallisesti. Tässä alkaa väistämättäkin haikailla sellaista rosoa ja karkeaa kulmaa, mitä taitotasonsa uloimmilla rajoilla suorittavat muusikonalut louhivat menneisyydessä levyilleen. Hieman lisää sydäntä ja verta.

Kaikesta huolimatta Praxis on vakuuttava ensimmäinen täyspitkä, ja enteilee Aethyrickille hyvää tulevaisuutta valitsemallaan polulla. Mainituksi ansaitsee tulla myös levyn taiten ja tyylikkäästi toteutettu ulkoasu.         

Harri Linnera