Avainsana: Avantgarde

Bathory Legion / Hermann Kopp – Das Unheimliche

Arvosana: 9/10

Julkaisija: The Sinister Flame / Septenary Arts

Yhteislevytys Das Unheimliche saattelee saman asian äärelle kaksi hyvin mielenkiintoista artistia. Albumin kahdesta ensimmäisestä raidasta vastaa italialainen Bathory Legion, jonka melkoisen vaikuttava lyhytsoitto Drepe – Handligsförmalat ilmestyi viime vuoden puolella. Seuraavat kaksi kappaletta ovat saksalaissyntyisen mutta tätä nykyä Espanjassa asuvan Hermann Koppin käsialaa. Mainittu Kopp lienee parhaiten tunnettu kulttielokuviin Nekromantik ja Der Todesking säveltämistään musiikeista, mutta hänen julkaisuhistoriastaan löytyy myös koko joukko muita erinomaisen tasokkaita levytyksiä, kuten vaikkapa puhtainta parhautta edustavan Galakthorrön kautta ilmestynyt Under a Demon’s Mask.

Bathory Legion aloittaa levyn kappaleella Lahko, joka suomenkielisestä nimestään huolimatta – tai kenties juuri sen takia, kuka tietää – lähtee liikkeelle venäläiseltä UVB-76-radioasemalta kaapatulla lähetyksellä. Kyseinen radioasema on noin vuodesta 1982 saakka lähettänyt pääosin piippauksista ja surinasta koostuvia lyhytaaltolähetyksiä. Aina aika ajoin piippausten ja surinan muodostaman monotonian katkaisee muunlainen sisältö, kuten Bathory Legionin lainaama ihmisten etunimiä luetteleva miesääni tai lyhyet musiikkipätkät. Mitään sen lopullisempaa totuutta tämän venäläisen radioaseman toiminnasta ei ole ainakaan toistaiseksi löydetty, mutta villejä spekulaatioita on keksitty senkin edestä.

Lahko tuntuu jatkavan varsin pitkälti samoilla linjoilla sitä edeltäneen lyhytsoiton kanssa. Alun radioasemalaina virittää synkän ja pahaenteisen tunnelman, joka säilyykin yhtenäisenä sen reilut seitsemän minuuttia, minkä kappale soi. Tälläkin kertaa lähin vertailukohta on ruotsalainen MZ.412 ja sen varhaisempi tuotanto, mutta kappaleesta aavistelee myös elektronisen Beheritin á la Electric Doom Synthesis vaikutetta. Taiten rakennettu kappale, jonka teollinen pulssi on riittävästi taustalla antaakseen melun johdattaa kuulijan sielunsa sisäisille painajaiskujille.

Bathory Legionin jälkimmäinen kontribuutio GAS n.71 on itse asiassa koverointi Herman Koppin myöhemmin tulevasta alkuperäisteoksesta. Vahvasti urkujen ja luonnollisen rumpusaundin varaan rakennettu kappale, jonka tunnelma on arkaaisen ylevä. Musiikkia kirkkoihin, jonka penkeillä istuu vain ja ainoastaan kuolleita.

Hermann Kopp aloittaa oman puoliskonsa reilu seitsemänminuuttisella Scapinellilla, joka perustuu vuoden 1913 mykkäelokuvaan Der Student von Prag, jonka nimi on käännetty myös muotoon A Bargain with Satan. Tämä jälkimmäinen paljastaa melko hyvin elokuvan keskeisajatuksen, siis sen, kuinka pirullinen Scapinelli viettelee nuoren opiskelijan myymään sielunsa ja varastaa siihen päälle tämän peilistä näkyvän heijastuksen. Näistä hän muovaa kammottavan kaksoisolennon, tai alkukielellä doppelgängerin.

Scapinelli heijastelee taustallaan olevia ajatuksia tyylikkäästi ja mustavalkoisen kauhun tunnelma on vahvasti läsnä, vaikka varsinainen näköaistimus loistaakin poissaolollaan. Mielenkiintoinen yhdistelmä arkaaisista tunnelmointia, melua ja painajaismaista ambienssia. Vanhahtavan teeman soittaminen särökitaralla luonnollisin menetelmin tuotettujen kolinoiden päälle on myös loistava ratkaisu, ikään kuin kappaleen lopussa olisi kehkeytymässä alkukantaista mustaa metalia, joka sitten kuitenkin hiljenee kauhun ambienssin alle.

Hermann Koppin toinen kappale on edellä jo kertaalleen mainittu, Bathory Legionin koveroima GAS n.71. Alkuperäisteoksen ja koverin erot eivät lopulta ole mitenkään erityisen suuria. Bathory Legionin versio on noin kolme minuuttia lyhyempi ja lähestymistavaltaan hieman intensiivisempi, kun taas Koppin originaali on tunnelmaltaan seesteisempi ja hauraampi.

Das Unheimliche on yhtenäinen ja taiten kasattu kokonaisuus, joka nimestään lähtien johdattelee kuulijaansa monenlaisten kiinnostavien ajatuksien ja ilmiöiden suuntaan. Se on selvästikin aivan jotain muuta kuin vain yksi kokeellinen levytys monien muiden joukossa. Siinä on syvään etsattuna ainutlaatuisen sinetti. Kenties olennaisen käsillä olevasta albumista voisi sanoa toista artistia vapaasti lainaamalla ja todeta Das Unheimlichen olevan kauhistuttava helmi.                                 

Harri Linnera

White Ward – Love Exchange Failure

Arvosana: 9/10

Julkaisija: Debemur Morti Productions

White Ward on viisimiehinen ukrainalaisbändi, joka on reilun puolen vuosikymmenen olemassaolonsa aikana julkaissut nipun pienempiä julkaisuja ja siihen päälle kaksi täyspitkää albumia. Ensimmäinen täyspitkä Futility Report ilmestyi muutama vuosi sitten ranskalaisen Debemur Morti Productionsin kautta. Sama julkaisija on saatellut maailmalle myös tässä tarkastelun kohteena olevan toisen täyspitkän, joka kantaa nimeä Love Exchange Failure.

Albumin aloittava melkein kaksitoistaminuuttinen nimikkokappale koukkaa post-black metalin äänimaailmaan Bohren & der Club of Goren kautta. Urbaanin yöelämän ääniä yhdistettynä pianon ja saksofonin noir-henkiseen tunnelmointiin. Noin kolmen minuutin jälkeen pehmeä alku purkautuu mustan metalliseen kaahaukseen, jossa ei ole varsinaisesti väkivaltaista murskaa vaan enemmänkin modernin kaupunkielämän rappiota ja lohduttomuutta. Tunnelmassa on paljon samaa kuin norjalaisen Ulverin myöhempien aikojen töissä, olkoonkin että White Wardin instrumentit ja intentiot ovat selkeästi metallimusiikin maailmassa.

Toisena tuleva kahdeksanminuuttinen Poisonous Flowers of Violence on nopea ja selkeämmin mustan metallinen veisu, vaikka seestyykin lopussa yöllisen tummaksi jatsiksi. Päällimmäisenä mieleen nousee Ulverin maanmies ja hengenheimolainen Solefald, tosin ilman mainitulle ryhmälle leimallisia huumorielementtejä. Tässä on myös yksi White Wardin suurimmista vahvuuksista: kokeellisuudestaan huolimatta bändi ei kuulosta pikkunokkelalta kikkailulta, vaan onnistuu säilyttämään läpi levyn saman melankolisen ja rappeutuneen tunnelman.

Levyn kolmas kappale Dead Heart Confession on päälle kymmenminuuttinen hittikipale, mikä kuulostaa toki toivottoman ristiriitaiselta. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että mainittu kappale tarttuu kuin sukupuolitaudit White Wardin musiikillaan maalaileman kaupungin saastaisilla syrjäkujilla. Kertosäkeessä on häivähdys Discouraged Ones / Tonight’s Decision -aikakauden Katatoniaa.         

Shelter on albumin keskivaiheille sijoittuva, pääosin pianon varaan rakennettu välisoitto, jossa on myös hieman noise-elementtejä. Täyttää tehtävänsä puolivälin suvantona, mutta ei tarjoa kauheasti enempää.

Viidentenä tuleva No Cure for Pain aloittaa kolmen kappaleen kimaran, jossa yhdistävänä tekijänä on se, että jokaisessa kappaleessa esiintyy puhtaalla tyylillä laulava vieraileva vokalisti. Näistä kolmesta vaikuttavin on Surfaces and Depthts, jossa vokaaleista vastaa Renata Kazhan. Mainittu kappale on pikkaisen yli kuuden minuutin kestollaan albumin toiseksi lyhyin mutta samalla myös tunnelmallisin. Tässä ollaan myös musiikillisen ilmaisun puolesta hyvin lähellä kokeellisen kauden Ulveria, erityisesti vuonna 2000 ilmestynyttä Perdition Cityä.  

Kimaran ja samalla koko levyn päättää päälle kaksitoistaminuuttinen Uncanny Delusions, jossa palataan metalliseen ja paikka paikoin jopa kuolonmetalliseen saundiin, kunnes kaikki päättyy rahisevaan levysoittimeen ja rakkaudesta raivoavaan naiseen. Rakkauden äärellä tapahtuva vaihdanta on epäonnistunut ja jäljellä on vain raivoa.

White Wardin toinen albumi on reilun tunnin kestostaan ja melkoisen kompleksisesta luonteestaan huolimatta yllättävänkin helposti lähestyttävä tapaus. Muutaman kuuntelukerran jälkeen ukrainalaisviisikon loihtimat äänimaisemat avautuvat kuin entuudestaan tuntemattoman kaupungin hämärään katoavat kadut. Synkkinä ja vaarallisina mutta samalla kutsuvina. Ja kun katu alkaa kuljettaa, paluu takaisin on jokaisen askeleen myötä vaikeampaa. Hienoa musiikkia syksyn sateisiin ja hämäriin iltoihin.       

Harri Linnera