Svärta / Elände – Invokation [Split]

eb76adc5-55bc-4841-b726-eb681c23d128
Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Darker Than Black Records

Suhteellisen nihkeän promopaketin saatesanat ylistävät länsinaapuriamme Ruotsia kasvualustana, jolta on noussut autenttista, veret jäätävää black metalia aina 90-luvun alusta näihin päiviin saakka. Myöhempien aikojen osalta asian puolesta todistavat ryhmät Svärta ja Elände, joista kumpaakin näyttää yhdistävän varsin vaatimaton sekä julkaisu- että muu historia.

Invokation-nimeä kantavan splitin avaa Elände, jonka aikaisempi julkaisuhistoria rajoittuu yhteen demoon. Bändi itse liittää mustaan metalliinsa etuliitteen lo-fi, joka kieltämättä kuvaa levylle tallennettua äänimaisemaa varsin osuvasti: rummut kopisevat kuivasti, kitarat surisevat ohuesti ja vokaalit hyökkäävät pintaan. Selvästikin tässä on haettu yhteistä kosketuspintaa black metalin ns. toisen aallon merkkiteoksiin. Mielestäni ratkaisu on toimiva, vaikka ymmärränkin sen, että jonkun toisen näkökulmasta se saattaa näyttää laiskalta apinoinnilta tai tyhjältä nostalgialta.

Parilla ensimmäisellä kuuntelulla Elände kuulostaa bändiltä, jolla on saundimaailma kohdallaan mutta jonka kappalemateriaali muistuttaa aivan liikaa niitä ruotsalaisia divaribändejä, jotka parhaimmillaan saivat aikaan yhden tai kaksi pikkuklassikkoa. Päällimmäisenä mieleen tulevat Setherialin ja Sorhinin varhaiset levytykset. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että Elände jää sijoittumaan edellä mainittujen rinnalla. Lisäksi on paikallaan todeta se, että kappale De Vilseledda on yksi mielikuvituksettomimmista Darkthrone-imitaatioista mitä olen kuullut pitkiin, pitkiin aikoihin. Useammalla kuuntelulla musiikki muotoutuu kuitenkin kohti jotakin sellaista, josta käsittääkseni käytetään ilmausta ”hyvä kuuntelumusiikki”; Eländen neljä kappaletta kestävät toistoa ja niistä löytyy hyvät hetkensä, kun taas aivan erityisen ärsyttävät kohdat loistavat poissaolollaan.

Splitin jälkimmäisellä puoliskolla musisoiva Svärta, jolla on lyhyestä olemassaolostaan huolimatta jo yksi täyspitkä vyönsä alla (Sepultus, 2015), on vielä asteen tai parin enemmän lo-fi kuin kollegansa, mutta muuten mennään varsin erilaisissa tunnelmissa. Jos Elände edustaa skandinaavisen mustan metallin pakkasenpuremaa tulkintaa edellä mainituin viittauksin, niin Svärta tuntuu auraavan vahvasti vastakkaiseen suuntaan. Lähin vertailukohde taitaa olla samoilta kulmilta kotoisin oleva Shining, tosin varsin alkukantaiseen muotoon karsittuna.

Svärtan osuuden kaksi ensimmäistä kappaletta – joilla ei ole mitään järjestysnumeroa kummempaa nimeä – muistuttavat siitä, miten vaikuttava tapaus alkuaikojen Shining oli: hidas raahustus kasvaa kuulijan mielessä hypnoottisiksi, alassuisiksi spiraaleiksi, jotka minimalistinen ambient sinetöi kuin kaulaa hyväilevä hamppuköysi. Kolmannessa ja levyn päättävässä raidassa otetaan aluksi hieman enemmän vauhtia, mutta loppua kohti sekin feidataan ahdistuksen harmaaseen taustaan. Periaatteessa Svärtaa voisikin hyvässä uskossa suositella niille, joille Niklas Kvarforthin läpitunkeva persoona on tehnyt mahdottomaksi Shiningin musiikista nauttimisen.

Kokonaisuutena arvioiden Invokation on julkaisu, jota tuskin voi pitää erityisen essentiaalina kenellekään, mutta jos ruotsalaisen mustan metallisen ilmaisun hieman vähemmälle huomiolle jääneet ja osin jo unohtuneet kulmat kiinnostavat, niin kannattaa yrittää saada osansa rajatusta, 500 kappaleen painoksesta.

Harri Linnera