Steelfest, Hyvinkää 17.-18.5. 2019

PERJANTAI

Pölähdin alueelle Trollheim’s Grottin jyskytellessä sisälavalla. Ehdin nähdä esitystä parin viimeisen biisin ajan ja olihan se lihallista meininkiä. Bassorumpu takoi niin että rintalastassa ja jalkapohjissa tuntui. Hyvä maailmanlopun meno, kaaoselementit välittyivät täsmällisin ottein. Sisälavalle, niin kuin ulkolavallekin, oli tänä vuonna asennettu isot screenit, jotta bändien touhuja pystyi havainnoimaan tarkasti vähän kauempaakin.

Trollheim’s Grott. Kuva: Timo Hanhirova

Myrkskogissa kiinnitti huomiota heti rumpalin kovuus. Ihan toimivaa death metallista pieksentää oli tämä keikka, kohtalaisen tarttuvaakin. Ei herättänyt suurempia innostuksen tai tympäännyksen tunteita.

Advent Sorrow nyyhkytteli vähän nihkeästi. Pop- ja rock-elementit oli hitsattu yhteen black metal -piirteiden kanssa tavalla, joka aiheutti lähinnä myötähäpeää. Vokalistin korkeat potkut ja muu rokkielehdintä ei hirveästi auttanut asiaa. Toki tämä bändi ainakin erottui omanlaisenaan keitoksena, ja ihan mielenkiinnosta kuitenkin jäin seuraamaan, miten rajummat ja herkemmät tunnelmat vaihtelivat biisistä toiseen.

Arkhon Infaustus joutui aloittamaan hieman myöhässä, koska bändin omat soittovehkeet olivat jääneet Ranskaan. Pienen säätämisen jälkeen keikka alkoi parikymmentä minuuttia aikataulusta jäljessä. Soundit olivat nyt vähän mössöä, eikä esitys muutenkaan ollut erityisen tiukka. Vokaalitkin hieman ponnetonta kähinää. Mutta ihan kelvollisesti kappaleet rullasivat. Parhaimmillaan tämä orkesteri tuntui olevan hitaammin jyräävissä kohdissa. Rumpalin yllä oli tyylikäs katolisen papin paita hihattomana versiona.

Sisälavalla jakoi iltapäivää kotimaan Antimateria. Esoteerisia visioita viljelevä orkesteri onnistui yllättävänkin hyvin luomaan tiiviin tunnelman. Biisien melodiat ovat helposti seurattavia, kansanlaulumaisia. Suomenkielellä rääytyistä sanoistakin sai hyvin selvän. Kitarat olisivat voineet kuulua vähän kirkkaammin, jos soundeista jotain pitää jupista. Aika uskonnollinen oli meininki. Eräskin herrasmies keskittyi monen biisin ajan kämmenet yhteen painettuina, silmät kiinni paikallaan seisten. Muutenkin yleisössä esiintyi harrasta yhtäaikaista (ei oletettavasti humalaista) huojumista. Tuli tunne, että tällä bändillä on visio ja he ovat matkalla johonkin, eivät vain robottimaisesti suorita jotain musiikinlajia jota ovat päättäneet rämpytellä.

Punkahtavaa, rajua mustaa metalliaan paiskoi Evil, kulttibändi Brasiliasta. Napakan lyhyitä biisejä, yksinkertaista kamaa. Nopeammat ja löysemmät elementit olivat hyvin balanssissa. Ärinävokalisointi oli sopivan kiukustunutta.

Monarque. Kuva: Timo Hanhirova

Quebecia edusti perjantaina Monarque. Ryhdikästä, melodista, tietyllä tapaa perinteistä veistelyä. Nyt tuntui myös musiikin volyymi olevan sisälavalla varsin ankara. Vokalisti elehti ahkerasti, tyylinä näkymättömien verhojen siirtely ja hämähäkinseittien repiminen ilmasta. Ja sehän on asiaa. Keikka kulki sulavasti, biiseissä oli mukavasti vaihtelua. Tämä heilahti plussan puolelle kevyesti.

Sitten taas ranskalaisia: Seigneur Voland. Nyt oli raju ja hyökkäävä meininki soitannassa. Ennakko-oletukseni antoivat olettaa kämäisempää esitystä, mutta hyvin otti tämä orkesteri haltuunsa ulkolavan. Vokalistilla oli karismaa ja kantava ärjyntä, jota hän jakeli mikrofoniin lavalla kävellen, tietyllä tapaa luennoivaan tyyliin.

Listamenestystäkin saanut Vargrav paukutti menemään korkealentoista, yöromanttista black metaliaan. Esityksessä ei kauheasti vikaa ollut, hieman meno tosin tuntui yllätyksettömältä: tietyt hyväksi koetut elementit oli oikeaoppisesti aseteltu järjestykseen, mutta luova hulluus ei ollut valloillaan. Paljon oli porukkaa joka tapauksessa paikalla tässä vaiheessa, ja hyvin keikka piti yleisön otteessaan.

Belphegorin turboahdettu rienauskliseinen death metal ei hirveästi ole itseäni koskaan napannut, mutta kieltämättä nyt myllyttivät hämärtymässä illassa perkeleellisen hyvin. Näilläkin oli muuten kova rumpali.

Horna oli ankara, petomainen ja julistava kuten on totuttu kuulemaan. Spellgoth jaksoi ärjyä vaikka aikaisemmin päivällä oli samaa hommaa tehnyt Tollheim’s Grottissa. Setissä oli sekä raivokkaampaa että rennommin rullaavaa tavaraa. Esimerkiksi Baphometin siunaus oli tyylikäs seesteisempi hetki. Biisissä on mukavasti Joy Divisionia tai peräti – jostain pärähti päähäni tämä yhteys – Leevi and the Leavingsia mukana.

Immolation. Kuva: Arto Lehtinen

Huhhuh, mitä betonimyllyä Immolation pyöritti. Ei paljon armoa tunnettu, kun tekniset death metal -väännöt toisensa perään murjoivat yleisöä tummuneen iltataivaan alla. Moshpit pyöri ja velloi kuten asiaan kuuluu.

Mysticum. Kuva: Arto Lehtinen

Illan pääteeksi Mysticum loi pelon, kiihkon ja hulluuden sekaisen kuplan. Konerumpu takoi marssirytmissä tai nakutti konekiväärin lailla. Pahaenteiset animaatiot pyörivät taustalla ja bändin kolme soittajaa seisoivat rivissä, kukin omalla paikallan. Välkkyvät ja pyörivät valot lisäsivät konehelvetin tunnelmaa. Ihanaa. Kyllä tähän kelpasi lopettaa Steelfest-päivä numero yksi.

 

LAUANTAI

Tämä festaripäivä alkoi osaltani Norjan Aeternusilla. En seurannut keikkaa kovin intensiivisesti, mutta siellä taustalla bändin perusvahva tumma death metal jylläsi.

Sisälavan hämärässä Totalselfhatred tarjoili kärsimyksen ja surun värittämää laahaustaan. Aluksi ei oikein tahtonut napata, mutta pikkuhiljaa tunnelma tiheni ja depressiiviset veisut toimivat väkevästi. Pidempi keikka olisi ehkä alkanut unettaa, mutta nyt 45 minuuttia tätä tavaraa meni helposti ilman torkahtelua. Lavan valoshow oli paikoitellen hieman yliampuva, tälle bändille riittäisi mielestäni vähäeleisempikin valaistus.

Brittiläinen Grave Miasma paiskoi repivää ja sankkatunnelmaista death metaliaan, jossa rosoinen yleisilme yhdistyy kierosti vääntyileviin biiseihin. Musiikin nyansseista ei kauhean hyvin saanut nyt selvää, mutta intensiivistä ja vanhalle liitolle kumartavaa oli meininkinsä. Vokalistin karjunnassa oli mukavan persoonallinen kulma.

Gaahl’s Wyrdiä kohtaan ei ollut kauheasti odotuksia, pari kappaletta olin joskus puolella korvalla kuunnellut ohimennen, ja aluksi keikka tuntuikin nihkeältä ja väkinäiseltä Gaahlin asialle omistautuneen näköisestä lavapreesensistä huolimatta. Soundeissakin oli vähän tukkoisuutta, mutta niiden osalta tilanne parani pikkuhiljaa. Samoin biisitkin alkoivat kuulostaa kiinnostavammilta. Oikeastaan ihan tyylikäs yhdistelmä pohjoismaisen black metalin perinteisiä palasia uudelleen järjesteltynä ja psykedelialla siveltynä.

Deiphago. Kuva: Timo Hanhirova

Filippiiniläinen trio Deiphago kuulosti melko grindcorelta. Kiihkoa ja kaahausta siis piisasi. Ulkolavan edustalla kirkkaassa auringonpaisteessa ei tässä vaiheessa kuitenkaan ollut varsinaista kuulijoiden tungosta.

Kroda. Kuva: Arto Lehtinen

Kroda taas oli aavistuksen laimeampi kuin kolme vuotta sitten samaisilla festareilla. Ukrainalaiset vaikuttivat nyt jotenkin jäykiltä. Kohtalaisen toimivaa materiaalia lajissaan toki ovat nuo biisit, joissa vuorotellaan haikeuden ja hyökkäävyyden välillä.

Pumppaavasti soudellen soitteli Einherjer. Sellaista hyvän fiiliksen musaa. Nyt oli jo paljon populaa pakkautunut ulkolavan eteen. Auringonvalo alkoi kääntyä viistoon illan lähestyessä, ja tässä hetkessä reteä keskitempohevailu toimi hyvin.

Rivakammassa tahdissa kulki Naglfar. Liukasliikkeinen melodinen black metal kuulosti ihan vakuuttavalta. Vokalistin kärinä kantoi hyvin. Takuuvarmaa kamaa.

Asphyx. Kuva: Timo Hanhirova

Vanha kunnon Asphyx paineli settinsä läpi reippaasti ja hemmetin tarttuvasti. Oli kyse sitten doomimmasta puolesta tai rivakammasta rankaisusta, intensiteetti säilyi ja yleisö sai rautaisannoksen muhevaa death metalia. Martin van Drunen virnuili ja karjui voimallisesti kuten aina. Synkeäsävyistä ja julmaa musisointia, josta hehkui elämänilo. Ei todellakaan pönötystä tai kärvistelyä.

Odium jäi itseltäni lähes kokonaan välistä. Pienen hetken ehdin kuulla kuitenkin, ja hienostihan tuo syntikkamausteinen korkealentoinen musta metalli liiteli. Nämä norjalaiset tekivät vain yhden täyspitkän levyn aikanaan parikymmentä vuotta sitten, panivat sitten bändin jäihin ja vasta viime vuonna aktivoituivat uudestaan muutaman uuden jäsenen kera.

Vital Remains. Kuva: Timo Hanhirova

Vital Remainsilla oli ison maailman meininki. Jenkkibändi oli ensimmäistä kertaa Suomessa ja otti tilan haltuun massiivisella vyörytyksellä. Äärimmäinen takominen yhdistyi eeppisiin melodioihin vakuuttavalla varmuudella. Vokalistina bändissä jo useamman vuoden toiminut Brian Werner osasi sekä möristä että heittää uhoavia välispiikkejä.

Nargaroth meni pitkälti huilatessa, ihan pätevän oloista black metalia sieltä sisälavalta raikasi, vaikka bändin yllä yhä huumorileiman jälkiä onkin.

Mgła. Kuva: Arto Lehtinen

Mgła saapui pimentyneeseen iltaan, hoiti hommansa ja poistui paikalta. Ei välispiikkejä, ei elehdintää. Bändiläisten kasvot olivat tuttuun tapaan mustan kankaan peittämät. Biisit toimivat ihan hemmetin hyvin, ei voi muuta sanoa. Näillä puolalaisilla on oma taiteellinen polkunsa ja menestyksekkäästi he sitä astelevat. Toiseksi viimeisenä kappaleena kuultiin viimeisimmän levyn Exercises in Futility viimeinen raita. Kuten levylläkin, se päättyi kuin seinään ja samalla sekunnilla lavan valot ja screenit sammuivat hetkeksi. Paljas illan hämärä oli tyylikäs tehokeino. Sitten valot palasivat ja syöksyttiin viimeiseen kappaleeseen.

Marduk. Kuva: Arto Lehtinen

Ja sitten Marduk. Nyt ei armoa tunnettu. Festari päättyi sellaiseen hyökkäykseen, ettei paremmasta väliä. Oli oikein huvittavaa hämmästellä, miten näillä tyypeillä riittää energiaa ja intensiteettiä. Kun sävellyksissäkin on tykityksen lisäksi koukkua ja setissä oli pari hitaampaakin veisua, oli ilta päätetty erittäin onnistuneissa merkeissä.

Sääkin oli mainio, juoma- ja ruokavalikoima oli monipuolinen (tosin kolmen euron maksaminen kahvimukista on vähän nihkeää – eipä sillä, että kahvi olisi se suurin rahasyöppö festareilla yleensä). Jonotkin pysyivät maltillisina, vaikka tapahtuma oli loppuunmyyty. Kiitos ja näkemiin, Steelfest!

Teksti: Seppo Rautio

Kuvat: Timo Hanhirova ja Arto Lehtinen