Steelfest 2017

Loppuvuodesta järjestettävien saatananpalvojien kokoontumisajojen paikan on nyt mukavasti lunastanut Steelfest-järjestäjien uusi kaksipäiväinen tapahtuma. Johan tässä ehti jo huolestua, että menikö Black Flames of Blasphemyn mukana tämä perinne kokonaan. Hail to Steelfest & Steelchaos!

Kekkerit käynnisti ihan vasta uuden levyn julkaissut Sawhill Sacrifice, josta muutaman viime vuoden ajalta pari livemuistikuvaa. Kovin mairitteleva kuva yhtyeestä ei ole jäänyt mieleen, ja etenkin niihin nähden tämä oli ihan hyvä veto. Sopivan mittainen, noin 25 minuuttia kestänyt annos hieman pakananallistunnelmallista black metalia oli tuossa tilanteessa ihan paikallaan, jopa. Taustalta tuli koskenmattoa tremolosahailun päälle tuomaan eeppisempää fiilistä (edit: bändiltä tieto, että ei ollut synaa tai nauhoja, uskomme heitä) ja vokaaleissakin yritettiin välillä puhdasta ja möreämpää ilmaisua kärinän päälle. Vokaalien kunnianhimo meni vähän överiksi, ei ehkä ihan rahkeet riittäneet. Riffit eivät ehkä vieneet mukanaan, mutta odotuksiin nähden oli tosiaan yllättävän ok. Kärinäpuolella lavalla oli sparraajana osan keikasta White Death -yhtyeen mustaan viittaan sonnustautunut Vritrahn, joka välillä keskittyi ilmeisesti raamatun repimiseen. Kaksi ukkoa kärisemässä miltei samaan tyyliin ei tuonut mitään bonusta, mutta eipä tuo haitannutkaan.

Pidin itsestään selvänä, että Urn olisi saaanut paljon pidemmän soittoajan kuin aloittava bändi, mutta taisivat soittaa jopa hieman lyhemmän setin kuin Sawhill Sacrifice. Mitä helvettiä! Todella outoa, että Urnin tapainen konkari lyö, tai pakotetaan lyömään hanskat tiskiin alle puolessa tunnissa. En ollutkaan nähnyt bändiä uuden tulemisensa jälkeen vielä. Tukkansa leikannut Sulphur esiintyi entisen nahkaa ja niittejä -tyylinsä sijaan nyt vähän Black Witcheryn hengessä, eli musta kaapu päällä ja siihen vielä helvetisti luotivöitä kaveriksi. Heavy as Hell jäi mieleen vanhemmista biiseistä ja uudempikin matsku vaikutti rullaavan ihan hyvin. Mutta eihän tässä oikein ehtinyt edes päästä kunnolla jyvälle koko touhusta, kun se jo loppui!

Crimson Moon on sellainen nimi, joka tekee vanhoille kehäketuille ja jäärillekin tapahtumasta käymisen arvoisen. Veikkaan, että kovin moni Nosturiin perseensä raahanneista ei ollut nähnyt tätä livenä, tuskin edes ikinä kuullutkaan. En minäkään, ei eipä sillä, hehe. Kuten kuvaajamme totesi, tämä oli juuri sitä mitä lääkäri määräsi. Kunnon tremolosahausta ja nauhalta tulevaa syntikkamattoa taustalla. Tässä oli jotain häpeämätöntä ysäriä tavallaan, mutta riffisaha leikkasi vähän alemmilta ja tykimmiltä taajuuksilta kuin se ihan kaikkein arkkityyppisin skandinaavinen melodinen black metal. Livesoundi oli sopivalla tavalla raskas, silti melodioissa oli terää. Tätä kirjoitellessa ja vanhempia levyjä taustalla kuunnellessa voin vain todeta, että toimi livenä äärettömän paljon kovemmin! Yhtye oli lauteilla todella vähäeleinen, mikä ei ollut ollenkaan huono juttu. Ennen viimeistä biisiä hajonnut bassorummun pedaali aiheutti pienen tauon, jonka aikana ainoa alkuperäisjäsen Scorpios tyytyi toteamaan lakonisesti, että korjaamisen jälkeen tulee vielä yksi kappale. Miehen yksipuolinen kärinä oli paikallaan, koska riffit edellähän tässä mentiinkin onneksi. Ei ollut turha kuriositeetti tämä, vaan kovuutta! Bändi on julkaissut levyn jokaisella olemassaolonsa vuosikymmenellä, eli 2020-luvulla seuraavan kerran?

Hereticin Venom-rock oli tavallaan erittäin hyvää livekamaa, hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Midnight ja ennen kaikkea Gehennah. Silti jo muutaman kappaleen jälkeen tuli mieleeni, että tämä ei sittenkään ole tarpeeksi likaista ja törkyistä kamaa. Joku tietty rosoisuus vokaaleissa ja soitossa uupuu. Heretic kuulosti siis liian siistiltä loppupeleissä. Kova lavakarisma kieltämättä, mutta ei jaksanut pitää otteessaan kovin kauaa meikäläistä.

Deströyer 666 saa minut aina hämilleen. On joka kerta outo fiilis seurata keikkaa, jossa valtaosa yleisöstä on ihan pähkinöinä ja hulluina päissään ja joka jättää samalla meikäläisen täysin kylmäksi. Odottelin taas niitä paria vanhaa 90-luvulla tehtyä hittiä ja sitä, että keikka loppuisi jo. Etenkin uudemmassa materiaalissa on aivan liikaa sooloja ja turhanpäiväistä kitaranlurittelua, eli suoranaista runkkaamista omaan makuuni. Eipä siinä, olin taas kerran ”väärässä”, ja hyvä niin. Rumpali oli vaihtunut Perrasta (In Aeternum) ranskalaiseen kaveriin, joka näyttää olevan sama tyyppi kuin Necrowretchin basisti. Herra Warslut on viime aikoina aina laukonut biisien välillä jotain, joka saa jotkut varpailleen. Suomen asemasta Ruotsin lutkana saatiin aikaiseksi ihan hyvän mielen vastalausehuutelut. Myöhemmin mies räyhäsi vielä ”fuck EU!”, mistä ei voi oikein pisteitä antaa. Vaikka mies on kai asunut Euroopassa jo 2000-luvun alusta, ei aussin EU-kriitiikkiä voi ottaa vakavasti. Ei ainakaan ilman sen kummempia perusteita. Turhaa politisointia ilman mitään kontekstia, mutta näinä aikoina tällaiset toki saavat jengin hurraamaan ilman perustelujakin. Loppuun raapaistiin ihan hyvän kuuloinen Heavy Metal Maniac -laina vasta Suomessa vierailleelta Exciterilta.

Bölzerin peruminen harmitti totta kai, koska Hero-albumin julkaisemisen jälkeen olisi halunnut kuulla hieman uusiutuneen yhtyeen livekunnon. Archgoat oli kuitenkin kelpo paikkaaja alle vuorokauden varoitusajalla. Erityisen tästä kerrasta teki se, että nyt bändin ylimääräinen livejäsen, lavan takana syntikoita soittava Diabolus Sylvarum puuttui vahvuudesta. Olenkin itse asiassa kyseenalaistanut tällaisen ylimääräisen jampan tarpeen jo heti, kun alun perin kuulin koko asiasta. Näitä pätkiähän ei kovin paljon edes kappaleissa ole. Tämä veto todisti sen, ettei puuttuva syntikkamatto haitannut kuin parissa hassussa kohdassa. Ihan miten vain lopulta, sillä Archgoat toimii aina. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun näin bändin uuden rumpali Goat Aggressorin kanssa. En tiedä, onko kaveri oikeasti todella kovaa kannujaan rankaiseva korsto, mutta nyt livenä pöntöt kaikuivat niin perkeleesti, että tuli aika macho vaikutelma miehestä tällä perusteella, hehe. Ehkä miksaaja olisi voinut vähän hillitä tätä, mutta näin primitiivisessä luolamiesryminässä ei oikeastaan haitannut lopulta. Riffit eivät liiaksi peittyneet, mutta siinä rajoilla mentiin.

Nifelheim on myös pettämätön livebändi, mutta täyteen pakattu Nosturi pääesiintyjän aikaan ei ole niitä mieluisimpia juttuja yleisölle. Kylki kyljessä kykenemättä edes mitenkään edes eläytymään hyvään musiikkiin vievät fiiliksen aika nopeasti. Ihmisten urpoilu ja tuoppien heittely yläparvelta tekivät päätöksen lähteä reippaasti ennen settiä lopulta aika helpoksi jossain puolivälin kieppeillä. Silti ei mitään pahaa sanottavaa Nifelheimista, päinvastoin. En muista, oliko bändillä näitä hauskoja narusta viriteltyjä käppäisiä hämähäkinseittejä aiemmin lavalla, mutta jo ne toivat juuri oikean fiiliksen. Tämä oli aika rankka ilta Felipe Kutzbachille, joka veti ensin bassot D666:n kanssa ja sitten toisena kitaristina Nifelheimissä. Metalliduunari vailla vertaa; kova meininki ja tukka putkella koko ajan!

 

LAUANTAI

Malum iski toisen päivän käyntiin ihan reippaasti vähäeleisellä black metalillaan. Tietty tylsyys ja toisto riffeissä toimi edukseen tässä. Välillä jumiteltiin hitaammissa Burzum-henkisissä kohtauksissa, mutta kaahailuakin oli välillä. Ehkä silti hieman kasvoton ja virkamiesmäinen esitys, ensin mainitussa mielessä jopa kirjaimellisesti, sillä kaikilla muilla paitsi vokalistilla oli ninja-tyyppiset mustat rätit suun ja nenän edessä. Malum poimii nähdäkseni vaikutteidensa kakuista kirsikat, ja tämä on aivan hyvä juttu, mutta varmasti tulevien julkaisujen ja kokemuksen myötä touhuun tulee omaa ilmettä. Monet palaset ovat kuitenkin jo paikallaan, ja tästä on hyvä jatkaa.

Hausjärven Havukruunu täytti Nosturin nuorella ja naiivilla energiallaan, jollaista eivät muut bändit saaneet lainkaan tarjottua. Nuorten kollien tekemisen meininki ja palava into olivat juuri sellaista, jota tällainen kyynikkokaan ei pysty kiistämään, vaikka musiikki ei suoraan omia mielihyväpisteitä saisikaan hierottua. Leppoisimmillaan tuli jostain syystä mieleen Immortal-jamppojen aivan hyvä I-projektialbumi Between Two Worlds. Tähän vielä mukaan kovat blastbeat-tykittelyt sekä ajoittaiset pakanaköörihoilotukset. Bathory tietysti itsestään selvästi mainittava tässä yhteydessä. Visuaalisella puolella erityispisteet Blasphemy-paitaisen basistin punertavalle metsuripipolle, kunnon metsätyömies-look sopii nimenomaan tällaiseen musiikkiin! Tästäkö nyt sitten Moonsorrow’n ja muiden vanavedessä suurempaankin tietoisuuteen?

Antimateria on lyhyessä ajassa ja viime vuonna yhden täyspitkän julkaisseena yhden miehen virityksenä saanut jo aika paljon pöhinää aikaiseksi black metal -porukoissa. Tällaisen juttujen ympärille livemiehityksen kasaaminen ei taatusti ollut helppo juttu, joten oli lähtökohtaisesti jo hienoa päästä todistamaan Antimaterian soittavan. Yhtyeen musiikki on sielukasta, suomalaisen kuuloista, rauhallisesti etenevää kuoleman mysteerille omistettua black metalia. Omalla tavallaan todella helposti kuunneltavaa. Tähän toi oman mausteensa juuri alkuillasta saamani kuulumiset erään oman läheiseni terveydentilan huonontumisesta. Antimateria sai ainakin tämän katsojan täysin otteeseensa, menetin ajantajuni ihan kokonaan. Mielestäni tästä tunnistaa live-esiintymisen, jossa on sitä jotain. Lavalla soitti ukkoja mustissa kaavuissa, joiden kliseisyydestä voisi varmaan räksyttää muutamat lauseet, mutta ei sillä ollut mitään merkitystä, sillä silmät sulkemalla sai irti paljon enemmän. Kaunista ja raakaa musiikkia! Kertaheitolla omissa kirjoissani Suomen valioiden joukkoon, sillä vähän heikosti Valo aikojen takaa -albumiin olin ennen tätä ehtinyt tutustumaan.

Ride for Revenge ja Bizarre Uproarin -kollaboraatio oli osa sarjassaan osa numero kaksi. Ensimmäinen oli 21.10. Kuudennella linjalla järjestetyllä Juska Paarma -elokuvanäytösten sarjan jatkoklubilla. Näiden kahden yhteistyöhän on jatkunut jo pitkään mm. yhteisen albumin julkaisulla. Lisäksi 2017 on BU:n uran 25-vuotisjuhlavuosi, joka huipentui melkoiseen spektaakkeliin. Aloitan koko tarinan purkamisen tuosta ykkösosan illasta. Tuolloin lavalle asteli Tähtiportin jälkeen Ride for Revenge -trio, Bizarre Uproarin kaveri kuminen, kommandopipo-tyyppinen naamari päässään sekä kolme kappaletta esiintyjiä, joista kaksi oli kasvoja myöten pcv:llä verhottuja naisia ja varsinaista show’ta johtava nahkakypäräinen mies. RFR soitti ikään kuin taustalla metallista soundtrackiä Bizarre Uproarin melumusiikille sekä härskille performanssille. Ilmeisesti The Fog is Green and Pungent -biisin riffiä jyrsittiin menemään ainakin se täydet 20 min ja risat (jos ei Kuutosella, niin ainakin Nosturissa, en ole varma). Välillä BU:n kaveri myös karjahteli mikrofoniin noise-tyyliin vahvan kaiun kera. Johtaja pisti naiset upottamaan kasvonsa useita kertoja veriastioihin joksikin aikaa. Hän itse videoi ja otti polaroidkameralla kuvia tapahtumista. Hän otti esiin mattoveitsen ja kuolleen rotan, jonka hän leikkasi auki pitkittäin ja asetteli sitä toisen naisen paljaan pillun päälle kuvia napsien. Kaikenlaista pientä veren kanssa läträämistä taisi muutenkin tapahtua. Loppupuolella toinen naisista avasi haaroissaan olevan vetoketjun ja lorotteli kunnon pissat toisen päälle. Esitys vaikutti ihan ammattimaiselta ja harkitulta. RFR-keikkana ajatellen ei mitenkään spesiaali ollenkaan, mutta kokonaisuutena melko ainutkertainen varmasti! Tällaista ei vaan tällaisen musiikin kontekstissa juurikaan tule vastaan. No, sitten takaisin Nosturiin. Kollaboraatio osa kaksi erosi ykkösestä niin, että johtajan lisäksi performanssissa oli mies ja nainen. Kaava alkoi samaan tapaan kuin kolme viikkoa aikaisemmin. Oli tosin jotenkin aistittavissa, että molemmat alistetut osallistujat olivat ehkä hieman sekaisin, sillä lavalla liikkuminen vaikutti hieman hontelolta. Eroa edelliseen kertaan alkoi tulla, kun jo aika varhaisessa vaiheessa mies painoi jalallaan naisen lattiaan, laski housujaan ja kusaisi hänen päälleen. Tätä tapahtui moneen eri otteeseen. Miehen eleet olivat melko karkeita ja johtajakaan ei tuntunut olevan ihan tyytyväinen hänen käytökseensä, hän jopa töni miestä välillä noudattamaan ohjeita. Toki tämä kaikki on tulkintaa, sillä mitään lavalla mahdollisesti käytävää keskustelua en kuullut, jos sitä edes oli. No, kaikkihan huipentui viimeisellä kerralla miehen lähestyessä taas naista ja laskiessa housunsa, kun kultaisen suihkun lisäksi nainen sai päälleen myös ruskeita tuotoksia, joiden näin tulevan ulos suoraan sieltä pakaroiden välistä. Hanskat kädessään hän lahjoitti pyytämättä yhden aikaansaannoksensa myös yleisölle heittäen sen miltei mikseripöydälle saakka. Johtaja viittoili kieltomerkkiä, eli kaikki ei ehkä mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Joko ennen tätä tai tämän jälkeen Bizarre Uproarin kaveri kävi karjumassa keskemmällä lavaa, kuten viimeksi, mutta lisäksi kaverini huomasi hänen päästävän ilopissat housuihinsa. Melkoinen huipennus 25 vuotta kestäneelle uralle. Kun ei tosiaan GG Allinia ole enää mahdollista livenä nähdä, niin ehkä tämä on äärimmäisyydessään niin lähellä, mitä sellaista päästää. Totaalista saastaa, mutta sehän se juuri kiinnostaa, vai mitä? Tästä riitti keskusteltavaa loppuillaksi varmasti baaripöydässä, jos toisessakin. Keikan jälkeen Steelfestin päämies Jani Laine kävi lavalla puhumassa hetken verran siitä, ettei tätä tapausta käytettäisi hyväksi millään tapaa ja että järjestäjät ottavat vastuun. Eli, jos joku sai kirjaimellisesti paskaa niskaansa, niin hän kehotti ottamaan yhteyttä heidän suuntaansa vaikkapa Facebookin kautta, ettei tästä turhaan tekemällä tehdä mitään isompaa kohua.

Tällaisen spektaakkelin jälkeen Entrailsin arkkityyppinen ruotsi-death metal ei vaan tuntunut oikein missään. Ei mitään vikaa, ja kyllä tällaiseen tapahtumaan yksi vanhalla kunnon hurrisäröllä sahaava bändi mahtuu, mutta oma mielentilani ei vaan ollut ollenkaan sellainen, että näin suoraviivainen pörinä olisi pystynyt nappaamaan otteeseensa.

Darkened Nocturn Slaughtercult on jo 20 vuotta vanha bändi. Ylivoimaisesti kaikkein nopein bändi koko tapahtumassa. Oli sen verran ripeää jyskettä taas kerran, että loppua kohti ehkä hieman jo alkoi turtua, mutta ei pahasti. Erittäin omintakeisessa vaaleassa kaavussaan esiintynyt Onielar on erittäin väkevä vokalisti, eikä tähän todellakaan kaivata mitään female fronted -määreitä erikseen, vaan pelkkä black metal riittää aivan mainiosti. Hänellä tietty tunnistettava raakkumisensa, jota hän ei kuitenkaan liikaa viljele, vaan se pääsee ilmoille aina sopivin väliajoin. Tuttuun tyyliinsä bändiläiset läträsivät verta rinnuksilleen, ja Onieral purskutteli sitä myös ilmaan. Tällä ei nyt sinänsä ollut, etenkään edellisen esiintyjän juttujen rinnalla, minkäänlaista efektiä, paitsi tietty se, että Onielarin asu tahrautui hienosti osin punaiseksi. Kappalemateriaalia en tunne tarpeeksi hyvin analysoidakseni settilistaa sen kummemmin. Oikein hyvä, joskin suorastaan hengästyttävä rypistys.

Etenkin vanhoille jäärille Master’s Hammer oli varmasti syy numero yksi koko tapahtumaan saapumiselle. Olen toki itsekin tutustunut pinnallisesti tuotantoon, mutta bändi ei merkitse minulle kauheasti sinänsä. Eikä ollut yllätys, että tämä livekään ei saanut mitään hurmiota aikaiseksi. Black metal -pioneeristatuksesta huolimatta minulle tämä oli ”vain” mukiinmenevää teatraalista metallia. Sinänsä toki hienoa nähdä hauskaan pukuun sonnustautunut herra Franta Storm tositoimissa, kun siihen vielä oli mahdollisuus. Hänen rahiseva vokalisointinsa ei kyllä ollut läheskään niin väkevän kuuloista, mitä se oli 1980- ja 90-lukujen taitteessa. Ei oikein välittynyt minulle se vanha meininki, mutta bändihän ei ole käsittääkseni livenä esiintynytkään todella pitkiin aikoihin. Oli outo ratkaisu sisältää livekokoonpano patarummut. Niistä ei kauheasti kuulunut mitään, mutta sentään jotain. Koko idea kuitenkin vesitettiin siinä vaiheessa, kun taustanauhalta tuli välillä paljon lujempaa patarummun paukutusta. Kokonaisuus toimi silti ihan ok, mutta kaikella todennäköisyydellä bändin todelliset fanit saivat tästä enemmän irti paljon enemmän kuin meikäläinen. Steelchaos jäi mieleen todella monipuolisena kattauksena etenkin black metalin eri ulottuvuuksien osalta. Monenlaisia bändejä, jokaiselle jotain. Lavan valaistukseen oli satsattu, tosin välillä tuijasivat silmiin vittumaisesti, mutta pääosin tämä toi lisää tunnelmaa. Helvetin hyvä! Toivottavasti tämä ei jää tähän.

 

Teksti: Jaakko Marttila
Kuvat: Timo Hanhirova