Sotkamon Syke, Sokos Hotel Vuokatti, Sotkamo, 3.–4.8.2012

Sotkamon Syke rokkailtiin Sokos Hotel Vuokatin pihamaalla 3.-4.8.2012. Pienehkö, nyt toista kertaa järjestettävä festivaali oli onnistunut kasaamaan kahdelle päivälle melkoisen kattauksen kotimaisia huippunimiä ja muutamia yllättäviäkin vetoja.

Perjantai

Perjantain ensimmäisenä bändinä alun perin ollut Celestichaos joutui peruuttamaan esiintymisensä sairastapauksen vuoksi, joten Sykkeen avasi SoulHealer. Raskaampaan rockiin keskittynyt bändi rytki energisesti menemään, mutta vähäisen yleisömäärän takia se ei oikein päässyt oikeuksiinsa. SoulHealer soitti myös lauantain jatkobändinä, ja olikin pieneen baariin paljon sopivampi esiintyjä kuin suurelle ulkolavalle.

Ensimmäinen isompi nimi festivaaleilla oli Indica, jonka mukanaolo hieman ihmetytti sekä itseäni, että muita läsnäolijoita. Vaikka Indica soitti kesän ainoan Suomen keikkansa Sykkeessä, ei se onnistunut keräämään paikalle kovinkaan suurta katsojakuntaa. Yhtye ei mystissävytteisellä popillaan oikein sopinut muun esiintyjäkaartin joukkoon, eikä ehkä yksin riittänyt keräämään Sotkamoon oikeanhenkistä yleisöä. Hyväntuulinen keikka ja tutut hitit kuitenkin virittivät mukavan kesäiseen festaritunnelmaan ja kyllähän miesvaltaisten bändien sekaan on mukava saada vähän vaihtelua.

Artistit oli selvästi jaettu ajatuksen kanssa kahdelle päivälle, perjantaina vähän kevyempää rokkimeininkiä, ja lauantaille raskaampaa jytkettä. Perjantain myöhäisillassa esiintyi realistisia sanoituksia ja jykevää melankoliaa tarjoileva Herra Ylppö ja Ihmiset, jonka karismaattinen keulahahmo sai yleisön liikkeelle ja laulamaan mukana. Yhtye on julkaissut vasta kolme albumia, joten keikalla soitettiin sekä hittejä, että tuntemattomampia biisejä kaikilta levyiltä.

Herra Ylppö

Kun Herra Ylppö ja Ihmiset vetivät uusimmalta levyltään biisin Rautavaara Rules, jossa lauletaan ”Joku lenkkeilee ihan homona / iltapäivälehdessä Nikula”, nähtiin lavalla jammailemassa myös festivaalien juontaja Jone Nikula. Selvää on, että pienienkin festivaalien kannattaisi useammin panostaa kunnolliseen ja asiansa osaavaan juontajaan, sillä bändien lisäksi sillä on yllättävän suuri merkitys yleiseen viihtyvyyteen ja tunnelmaan. Ja juuri näin Sykkeessä oli tehtykin, kun Nikulan rautainen ammattitaito ja luonteva esiintyminen, sekä sopivan mittaiset ja nokkelat välispiikit luotsasivat ohjelmaa sujuvasti eteenpäin ja nostivat tunnelmaa bändien välissä.

Oman osansa festaritunnelmasta tekee tietysti aina myös yleisö, ja sitä Sotkamossa riitti varsinkin iltaisin kovista sadekuuroista huolimatta. Myös festivaalipukeutumista oli harrastettu ansiokkaasti, kun yleisön joukossa seikkailivat yksityiskohtaisiin ja aidonnäköisiin pukuihin pukeutuneet Mario Brosista tutut Mario & Luigi. Tunnelmaa loivat myös muutamat erilaiset ruoka- ja tilpehöörikojut, ja hotellin sijainti noin puolen minuutin kävelymatkan päässä alueelta teki juhlimisen todella helpoksi. Sokos Hotel Vuokatissa oli otettu festivaalit myös muuten huomioon venyttämällä aamiais- ja check-out-ajat pitkälle iltapäivään, mikä mahdollisti myös lauantaina juhlimisen pitkälle yöhön. Muistakaan järjestelyistä ei juuri löydy moitteen sijaa, jonoja ei syntynyt ja kauempana majoittuville oli hoidettu bussikuljetukset festarialueelle. Vaikka Syke järjestettiin hotellin parkkipaikalla, oli tilaan saatu mahtumaan hyvänkokoinen lava ja paljon tilaa sekä ala- että täysi-ikäiselle yleisölle.

Perjantain parhaat vedon tarjosi Mokoma, joka akustisen syrjähypyn jälkeen oli palannut siihen minkä herrat parhaiden osaavat, eli melodisen thrashin pariin. Vanhojen ja uusien hittien lisäksi orkesteri soitti muutaman maistiaisen tulevalta yhdeksänneltä albumiltaan. Mokoma oli selvästi perjantain odotetuin esiintyjä yleisön määrän ja innostuksen perusteella. Innokkaimmat metallipäät olivat silti jättäneet festarit väliin, sillä yksikään esiintyjä ei saanut pittiä aikaiseksi kovasta yrityksestä huolimatta.

Illan pääesiintyjänä veivasi Viikate, joka aiemmin tänä kesänä on esiintynyt väsähtäneesti ja rutiininomaisesti, mutta täräytti nyt ilmoille vavahduttavan, melkein puolitoista tuntia kestävän keikan tulishown tähdittämänä. Yleisö tempautui mukaan, ja välispiikitkin jaksoivat tällä kertaa hymyilyttää. Molempien iltojen jatkobileissä esiintyi Dog Days Revolution (DDR), joka soitteli jämäkällä otteella AC/DC-covereita. Vaikka DDR ei ehkä nimenä soita monenkaan kelloja, on siinä esimerkiksi basson varressa Peer Güntista tuttu Tsöötz Kettula, joten fiiliksen lisäksi myös osaamista todellakin löytyy. Biisien lisäksi myös meininki lavalla muistuttaa kovasti esikuvaansa, aina koulupukua ja lavaelehdintää myöten.

Lauantai

Nitte Valo / Battle Beast

Lauantain avasi kuopiolainen, rehellistä rock’n’rollia soittava Block Buster, joka jäseniensä nuoresta iästä huolimatta on kerännyt keikkakokemusta pienempien kinkerien lisäksi myös lämppäröimällä Bon Jovia viime vuonna! Into ja vimma pojista tosiaan paistoikin – vaikka yleisöä ei ollut kuin kourallinen, oli meno kova ja ilmeet ja asenteet kohdillaan. Myöhemmin illalla bändin solisti Aarni Metsäpelto kiipesi hetkeksi lavalle myös DDR:n kanssa.

Verjnuarmu

Savon murteella metallia vetävä Verjnuarmu esiintyi dramaattisissa maskeerauksissa ja asuissa lauantain alkuillassa. Kesken keikan taivas repesi liitoksistaan, ja sade piiskasi juhlijoita toden teolla, mutta silti pieni mutta sinnikäs joukko jaksoi kastumisesta huolimatta katsoa koko keikan lähietäisyydeltä. Bändi kiitti vettyneitä kuulijoita mättämällä folkmetalliaan täysin palkein ja juhlijoita kannustaen.

Ville Laihialan luotsaama Poisonblack veteli raskasta goottimetallia tunteella, ja yleisöä kertyi paikalle varsin mukavasti – ainakin fanipaitojen määrässä mitaten Poisonblack oli yksi koko viikonlopun eniten odotetuista bändeistä. Seuraavana esiintynyt Battle Beast soitti kovaa ja korkealta, ja huudatti yleisöä antaumuksella. Bändin särmikäs laulajaneito Nitte Valo pisti miesärjyjille hyvin kampoihin, eikä ainakaan volyymissä hävinnyt muille lainkaan. Yleisö lämpeni kuitenkin taas hieman hitaasti, mutta ehkä juuri naiskauneus sulatti viileimmätkin sydämet ja sai ihmismassan lopulta huutamaan mukana.

Peikkometallia taikka humppaheviä, miten vain, mutta Finntroll veti tyylilleen uskollisena kovan keikan, ja kansa tykkäsi. Eikä syyttä, sillä kyseessä oli yksi yhtyeen todella harvoista kotimaan keikoista tänä vuonna. Ainut moitteen sananen tulee erilaisten soittimien puutteesta – perinnesoitannat vedetään syntetisaattorilla, toisin kuin esimerkiksi samaan genreen lukeutuvalla virolaisella Metsätöllillä, jonka soitinkavalkadista löytyvät kanteleet ja muut kansanmusiikkisoittimet. Niin tai näin, hyvällehän se kuulosti, ja yleisön villit encorepyynnöt jouduttiin tylysti sivuuttamaan Jone Nikulan sanoin ”että pojat pääsevät pitkästä aikaa alapesulle”. – viitaten bändin viimeaikaiseen ilmeisen vireään keikkailutahtiin ulkomailla.

Koko festivaalien pääesiintyjä ja ehdoton vetonaula oli lauantai-illan kruunannut Sonata Arctica. Hieman hissutellen ja laiskanpuoleisesti käyntiin läimäisty keikka sai ensimmäisen puolituntisen jälkeen kirjaimellisesti tulta alleen, ja rakettien räiskyessä ja tulten loimutessa bändi veti parhaansa mukaan ja yleisö rokkasi. Räiskyvä meno jatkui biisien muodossa, välispiikkejä olisi ehkä voinut miettiä hivenen enemmän, kun olivat kovin kaukaa haettuja, mutta kukapa sinne oli lätinää tullut kuuntelemaankaan!

Vaikka sade jo toista vuotta peräkkäin hieman juhlia haittasikin, toivotaan, että kolmas kerta toden sanoo, ja ensi vuonna saataisiin nauttia hieman kuivemmista keleistä. Kaksipäiväinen festivaali keräsi tänä vuonna noin 2500 vierasta, joka on kuitenkin reilusti enemmän kuin viime vuonna. Erityistä kiitosta ansaitsee festivaalien hyvä aikataulutus, sopivat tauot bändien välissä ja kotoisa tunnelma. Ainakaan omaan silmään ei suurempia järjestyshäiriöitä sattunut, ja virkavalta saikin nauttia musiikista alueen laitamilla rauhassa seisoskellen.

Teksti: Sirja Bordi
Kuvat: Jari Huttunen