Seremonia – Kristalliarkki

422850
Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Svart Records

 

Seremonia ja heidän musiikkinsa on mennyt kohdallani ohi kuin aivan vahingossa. Olen ollut yhtyeestä tietoinen jo heidän vuoden 2012 debyytistänsä lähtien, ja vaikka aina on ollut tarkoitus ottaa yhtyeen musiikki haltuun, se on aina jotenkin unohtunut tai jäänyt tekemättä. Kristalliarkki on siis jo yhtyeen kolmas täyspitkä, ja mitä pienen nettitutustumisen jälkeen aiempaan tuotantoon verrattuna voisi sanoa on se, että suuremmin yhtye ei ole lähtenyt toimivaa kaavaansa muuttamaan, vaan samanlaista psykedeelistä ja groovaavaa rockia pienellä doom-viballa varustettuna on luvassa kuin aiemmillakin julkaisuilla. Ehkä hieman vähemmän junnausta ja ripaus enemmän groovea on havaittavissa tällä levyllä.

Yhtyeen kappaleissa on hyvin ripeä tahti ja tarttuva ote, melkein kaikista kappaleista tarttuu aina jonkinlaisia korvamatoja, mikä ei ollenkaan huono merkki tämän tyylisessä musiikissa. Suosikkikappaleita on melkein turha lähteä listaamaan, sillä huomasin arvostelua kirjoittaessa suosikkappaleeksini muodostuvan yleensä sen kappaleen, joka on juuri sillä hetkellä soimassa. Levyn kaksiosainen nimikkokappale jää myös mieleen, koska eroaa muusta kokonaisuudesta hyvällä tavalla ja päättää levyn mielestäni onnistuneesti.

Vokalisti Noora Federleyn laulut sopivat yhtyeen ilmaisuun erinomaisesti, ja vaikka tällaisia retrolta kuulostavia rock-bändejä naisvokalisteina varustettuna on nykyään kuin sieniä sateella, ei se ainakaan tässä tapauksessa häirinnyt yhtään. Äänipoliittisesti levy kuulostaa myös erittäin hyvältä, bassokin pörisee taustalla oikein ilahduttavasti.

Jos Kristalliarkki ei nyt ole varsinaisesti mitään tajunnanräjäyttävää tai mieltälaajentavaa rock-musiikkia, niin se on silti hyvin tarttuvaa ja taidolla soitettua sellaista, jota kuuntelee mielellään. Ajankulua ei levyn seurassa meinaa edes tajuta, ja kun soitto on loppunut, huomaa sormen menevän, kuin jonkun ulkopuolisen hengen johdattelemana, menevän automaattisesti uudestaan play-napille.

Aleksi Vaittinen