SEPTICFLESH – The Great Mass

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Season Of Mist

Edelleen aika lailla marginaalissa vääntävä kreikkalaiskomppania ei luovu visioistaan ja toisaalta hyvä niin. Ei tällaistä kamaa ihan joka tuutista tuutata. Panokset ovat olleet kovat sillä bändin lisäksi levylle on äänitetty ehtaa sinfoniaorkesteria ja kuoroa. Orkestraatioita ei ole huitaistu noin vain, vaan kyllä tästä välittyy vahva visio sekä osaaminen. Nelikon sinfoninen dark ja death metallin rajoilla heiluva musisointi on asiaankuuluvan synkkää ja raskasta. Mahtipontisuudesta huolimatta myös ankaraa blast beatin tukemaa paahtoa lätyltä löytyy.

Kunnianhimoisesta tavoitteesta jäädään kuitenkin jossain määrin, sillä tuotos tuntui ajoittain vähän kornilta sekä osa orkestraatioista kuulosti väliin vähän päälleliimatulta. Toki moisen tunteen välttäminen näin äärimmäisten musiikkityylien ristiinnaittamisen yhteydessä lie varsin mahdotonta. Plussaa toki siitä että tässä mennään enemmän nimenomaan (death) metallin ehdoilla. Tästä olisi saanut vieläkin rankemman ja esimerkiksi Behemoth-henkinen mustanpuhuva kuolotuuttaus olisi saanut olla tällä levyllä ehkä suuremmassa roolissa.

Synkkyydessään Septicflesh pesee kevyesti esimerkiksi Dimmu Borgirin, mutta jotenkin vieläkin äärimmäisemmäksi olisi saanut homma mennä. Raskaimmat pätkät kaikuivat lähes Monotheistin aikaisen Celtic Frostin tyyliin, ja siitä tulikin kutina että jos sillä Monotheistilla olisi käytetty tähän tyyliin iso sinfoniaorkesteria niin Cthulhu olisi varmasti noussut ja syössyt meidät kaikki kaameaan loppuumme… Jos ei muuta niin jonkun Lovecraft-henkisen kauhuleffan soundtrackiksi tässä ainakin on ainesta.

Kreikan poikain kahdeksatta kokopitkää kuuntelee kyllä sujuvasti mutta se lopullinen silaus kuitenkin uupuu. Melodiakulut eivät ole kuitenkaan mitenkään erityisen omaperäisiä tai mieleenjääviä ja sama homma on havaittavissa riffiosastolla. Jos jotain vertailukohtia haetaan niin Waltarin väsäämä Yeah! Yeah! Die! Die! Death Metal Symphony in Deep C oli mielestäni aikoinaan kokonaisuudessaan toimivampi, ja toki myös enemmän uraauurtava. Voipi toki olla että aikaa myöten Septicfleshin visio alkaa tuntua terävämmältä tässäkin tylsässä päässä, mutta toistaiseksi tämä on lähinnä sarjaa ”mukiinmenevä”.

Teemu Vähäkangas