SARKE: Oldarhian

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Indie Recordings

Sarke, alias Thomas Berglie on tullut tunnetuksi Kholdin ja Tuluksen rumpupattereiden takaa. Herran ensimmäinen sooloalbumi Vorunah (2009) nostatti omat odotukseni korkealle, ei vähiten vokalistivalinnan takia. Kuitenkaan edes legendaarisen Nocturno Culton läsnäolo mikin varressa ei antanut debyytille sitä tarvittavaa viimeistä sykäystä, vaan se hautautui levyhyllyyn ja jäi lopulta varsin vähälle kuuntelulle. Kakkosalbumi Oldarhianin kohdalla vastaavaa pettymystä ei kuitenkaan tarvitse pelätä. Nyt nimittäin kolisee ja kovaa! Oldarhiania on tullut kuunneltua jo vajaassa viikossa huomattavasti useampia kertoja, kuin debyyttiä koskaan.

Sarken musiikista on aina tullut jonkinasteisia mielleyhtymiä Darkthroneen. Siellä täällä voi aistia myös Voivodin eskapismia, King Diamondin riffejä ja Motörheadin jytkettä. Kakkosalbumille nämä vaikutteet on jalostettu komeaan muottiin, joka on samaan aikaan sekä tuttu että tarpeeksi omaperäinen. Esimerkiksi avausraita Condemned paukuttelee juuri jossain Darkthronen, 90-luvun black metallin ja Motörheadin välimaastossa, ollen kuitenkin hyvin tunnistettavasti Sarken tuotantoa. Vokaaleissa jatkavan Nocturno Culton ääneen on hieman ikä jo hiipinyt, mutta kuten kaikilla kovilla metallisotureilla, se tuntuu tekevän miehen ilmaisulle vain hyvää. Juuri hänen omaperäinen ja karu ilmaisutapansa tuo Oldarhianille maukasta vastakkainasettelua muusikkona taidokkaan, mutta kenties hieman pidättäytyvän Sarken soitantaan. Toinen albumin suurista vahvuuksista on sen tarkoin harkittu rytmi. Kappaleet tukevat toisiaan parhaiten juuri tässä järjestyksessä. Malliesimerkkinä vaikkapa maalaileva Captured, joka rauhoittaa albumin tunnelman osuvasti juuri Flay the Wolfin jolkotuksen jälkeen. Pessimist häipyy erikoisen utuisiin tunnelmiin, mutta seuraavan kappaleen Passage to Oldarhianin käynnistyessä vastaavissa huuruissa, ratkaisun nerouden ymmärtää helposti. Vastaavia oivalluksia tarjoillaan levyn mittaan useita. Albumin maalailevampi loppupuolisko on varsin erilainen verrattuna alkupuoliskon etenevään paukkeeseen, mutta levykokonaisuus tuntuu silti poikkeuksellisen ehjältä. Uskallan väittää, että perinteisemmällä nopeamman ja hitaamman kappaleen vuorottelulla Oldarhian olisi takuuvarmasti tylsempi tapaus.

Burzumin Fallen on ollut tässä osoitteessa alkuvuoden kiistaton ykkösjulkaisu. Oldarhian nousee kuitenkin sille varsin varteenotettavaksi kilpailijaksi. Näin taidokasta, tunnelmallista ja virheettömästi toteutettua albumia kuulee harvoin. Senkään taika ei piile silmittömässä aggressiossa vaan pikemminkin hallitussa ja tarkoin kohdennetussa tuhovoimassa, sekä hillityssä alitajuntaan hiipimisessä. Oldarhian toimii pitelemättömästi ja albumi paljastaa itsestään pikkuhiljaa aina vain upeampia pieniä yksityiskohtia. Tästä on paha panna enää paremmaksi. Vuosi 2011 taitaa mennä taas pitkästä aikaa Norjalaisessa komennossa.

Markus Makkonen