Sonisphere Festival, 4.6.2012 Kalasatama, Helsinki

Sonisphere lennätti neljännen kerran Suomeen lastin yhtyeitä raskaan musiikin populäärimmältä puolelta. Tapahtuman 47 000 lippua oli myyty loppuun.

Hardcore Superstar ei napannut yhtään, joten ajoitin itseni festarialueelle ennen Gojiraa. Niin se aika vain rientää, että tämäkin ranskalaisryhmä on ehtinyt jo yli kymmenen vuoden ikään! Bändi soitti tasapainoisen setin, joka oli toisaalta sopivan haasteellinen ja toisaalta sellainen, että juonen päästä sai varmasti kiinni sekin osa yleisöstä, jolle yhtye ei ollut levyltä tuttu. Bändistä tosin on vähän vaikea saada tarkkaa kuvaa: ollaanko tässä nyt olevinaan jonkinlaista progea vai ei? Millintarkan soiton seasta pisti korvaan toinenkin epämukavuus, nimittäin rumpali Mario Duplantier’n paukutus. Huonoa se ei missään nimessä ollut, mutta jotenkin kaikesta on kuultavissa, että kaveri pystyisi halutessaan luomaan jotain paljon valloittavampaakin. Väistämättä jäi tunne, ettei hänestä revitä irti kaikkea potentiaalia.

Kuvassa: Ghost

Ruotsin Ghost oli osalle yleisöä täysin uusi tuttavuus, sen verran hämmästyneitä reaktioita syntyi kuuden kaapuihin pukeutuneen ja kasvonsakin peittäneen hahmon astellessa jonossa lavalle. Viime vuoden Tuskasta poiketen yllä oli nyt mustan sijaan valkoista. Kirkkaan auringon alla konsepti ei oikein toiminut, pimeään klubiinhan tämä kuuluisi tai vähintään teltan suojiin. Hatunnosto joka tapauksessa Sonispherelle, että ottivat mukaan Ghostin eivätkä jotain iänikuista Stam1naa tai Mokomaa, musisointinsa oli nimittäin aivan nautittavaa ja raikasta! Raskaushan siinä piilee rivien välissä, kontekstissa, jopa historiassa. Enemmänkin bändin ulosanti on toteavaa kuin määräävää – itse kutsuisivat varmaan rituaalinomaiseksi. Kakkoslevyä kehiin!

Kuvassa: Amorphis

Onko tässä maassa joku, joka ei ole Amorphista nähnyt lavalla vähintään kerran? Paljon sanottavaa tästä porukasta ei kaikkien näiden vuosien jälkeen enää ole. Itse jaksan viihtyä Amojen parissa korkeintaan Tomi Joutsenen karjuntaa hämmästellen ja vanhoja biisejä odotellen, jos silloikaan. Tällä kertaa soittivat On Rich and Poorin sekä Alonen, mikäli jälkimmäinen nyt vanhaksi on luettavissa. Pasi Koskisen aikakautta joka tapauksessa.

Kuvassa: Machine Head

Machine Headin coreilun aikana oli sopiva hetki työntää pizzaa naamaansa, ei kiinnostanut yhtään. Ihan innoissaan tyypit tuntuivat lavalla paiskovan, vaikka suurin osa yleisöstä ei heitä tullut katsomaan sen paremmin kuin muitakaan lämppäreitä.

Metallica olisi takuulla myynyt koko kentän loppuun ilman apuakin. Se on saavuttanut statuksen, jonka turvin se voi vuodesta toiseen soittaa kymmenilletuhansille ihmisille kaupungissa kuin kaupungissa, vaikka uusimmat levyt käyvät lähinnä leikkuulaudoista.

Etukäteen oli tiedossa, että bändi aikoo soittaa kokonaisuudessaan Black-albuminsa juhlistaakseen lätyn parikymmenvuotista olemassaoloa. Minussa tämä sai aikaan vähän tympääntyneitä ennakkofiiliksiä. Onhan levyä myyty ziljoona kappaletta, mutta pitääkö joku sitä oikeasti Metallican parhaana tuotoksena? Tai jonain aidosti käänteentekevänä merkkipaaluna metallimusiikin historiassa? Toisaalta odotin muutamaa harvemmin livenä soitettavaa Black-kappaletta varsin innolla.

Metallican keikalla oli savua. Miasmalla ei ollut lupaa kuvata itse bändiä.

Keikka alkoi joka tapauksessa vanhemmilla biiseillä: Hit the Lightsilla, Master of Puppetsilla, The Shortest Straw’lla ja For Whom the Bell Tollsilla. Ilmeisesti varsinkaan Puppetsia ei voi millään olla vetämättä. Seuraava kappale oli Death Magnetic -albumin perkuujäte-ep:ltä Beyond Magneticilta ongittu Hell and Back. Kuinkahan moni tunnisti biisin?

James Hetfield osoitti avauksessa, että hänen äänensä on voimissaan ja taipuu moneen. Jossain vaiheessa raitistumisensa jälkeen miehen ulosannin taso romahti, mutta niin vain hän on saanut kammettua itsensä takaisin laulajaksi, jota on helppo kunnioittaa.

Black-albumia ei onneksi käyty läpi järjestyksessä, vaan se alkoi pakkopulla Struggle Withinillä. My Friend of Misery lämmitti melankolisine yhteislauluineen mieltä huomattavasti enemmän. Toinen aiemmin mainitsemistani harvinaisemmista helmistä seurasi heti perään, eli The God That Failed. Nämä kaksi ovat aliarvostettuja teoksia ja jääneet suotta kaiken maailman entersandmanien ja sadbutrueiden varjoon. Vähän ärsyttävästi Metallica soitti nimenomaan Enter Sandmanin koko Black-putkensa päätteeksi, kun se olisi kerrankin voitu huomaamattomasti livauttaa menemään vailla sen suurempaa hekumaa.

Keikka päättyi vakiotavaraan eli Fight Fire with Fireen, Oneen ja Seek and Destroyhin.

Hölmöähän se on, että niin vain tätä bändiä jaksaa vuodesta toiseen kuunnella ja katsella. Rumpali sohii miten sattuu, soolokitaristi tiluttelee siitä missä aita on matalin, ja biisitkin ovat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta aina niitä samoja puhki renkutettuja hittejä. Mutta sellainen on Metallica; tuttu ja turvallinen, ikuisesti sama kuin silloin joskus.

Milloin on seuraava keikka Suomessa?

Teksti: Mikko Luntiala
Kuvat: Heikki Sikanen