Raportti: Sonisphere 2.7. Kalasatama, Helsinki

Teksti: Ace Leaf

Kuvat: Henri Käck

Kahtena edellisvuotena Porin Kirjurinluodossa järjestetty Sonisphere tarjosi varmoja vetonauloja Iron Maidenin ja Metallican muodossa houkutellen paikalle 60000-70000 katsojaa. Tänä vuonna Helsingin Kalasatamaan muuttaneiden kekkereiden pääesiintyjä oli Slipknot. Korkea lipunhinta ja meganimien uupuminen aiheuttivat yleisökadon ja paikalle oli eksynyt vain 12000 ihmistä.
Viihtyvyyden kannalta yleisötavoitteesta jääminen oli vain hyvä asia. Kalasataman kivenmurikkakenttä ei ole kovin houkutteva paikka, ja vaikka nyt tilaa tepastella olikin tarpeeksi, niin esimerkiksi vesipisteille sai silti jonottaa luvattoman kauan. Nillittää voisi myös ylihintaisesta kaljasta ja epäsiisteistä bajamajoista, mutta kun en alkoholia juo ja paskallakin kävin jo kotona, niin enpä jaksa.
Keikkansa vajaata kuukautta ennen tapahtumaa peruneen Rob Zombien jälkeen esiintyjälistalta löytyi oikeastaan vain jo ties kuinka monta kertaa Suomessa aiemminkin soittaneita bändejä. Esimerkiksi In Flames, Opeth ja Mastodon ovat kaikki asiansa osaavia orkestereita, mutta yhtään enempää festareilla reissanneet ovat varmasti nähneet niistä ainakin kaksi ensimmäista aiemminkin.
Mastodon on aina toiminut paremmin levyltä kuunneltuna kuin livetilanteessa. Tunnin mittaisesta setistä tuntui puuttuvan draaman kaari kokonaan. Orkesterilla on hienoja biisejä, mutta auringonpaahteessa kikkailevaa riffittelyä kuunnellessa touhu alkoi puuduttaa jo vartin jälkeen. Tunnelmaa ei myöskään kohottanut pa:sta muutaman biisin aikana kuulunut ylimääräinen rutina ja kolina. Jos Kingston Wall olisi ikinä uransa aikana intoutunut soittamaan heviä, niin se olisi voinut kuulostaa Mastodonilta. Varsinkin rumpalien loputtomassa fillivyörytyksessä oli paljon samaa.
Opeth soitti juuri sellaisen keikan kuin Opeth aina festareilla soittaa. Täytyy vain ihmetellä mitä bändi itsekään saa enää keikkapalkkion lisäksi irti näistä tunnin festarivedoista joilla se ehtii esittää muutaman hassun biisin. Nyt settiin mahtui jopa seitsemän kappaletta. Mikael Åkerfeldt puhui biisien välissä hölmöjä, bändi soitti tiukasti ja valoisa festarilava oli sille väärä esiintymispaikka. Edellinen lause on tullut kirjoitettua ties kuinka moneen festariraporttiin ja aina se pitää paikkansa. Örinälaulut eivät Åkerfeldiltä tuntuneet lähtevän niin hyvin kuin ennen. Mies on tainnut jossain vaiheessa murista kurkkunsa mäsäksi ja siinä saattaakin olla syy, että tulevalla Opeth-levyllä ei örinää kuulla ilmeisesti lainkaan. Uusi levy voidaan varmaan siis jo nyt tässä vaiheessa sitä kuulematta julistaa surkeaksi. Heviä sen olla pitää, saatana!
Jos rankkuutta halutaan, niin sitä tarjoili pääesiintyjä Slipknot. Siis jos rankkuudella tarkoitetaan aikuisten miesten loppuun asti laskelmoitua teiniangstia. Slipknotin esityksestä tuli mieleen vapaapainiottelu. Meininki näytti vaaralliselta, mutta se oli kuitenkin sekunnin tarkkuudella käsikirjoitettu show. Pyrojen väistely lavalla ja miksauskopin katolta yleisön sekaan daivaaminen on varmasti vaarallista, mutta sen huomasi, että samat temput oli tehty jo useita kertoja aiemminkin. Viihdyttävää katsottavaa bändin riehuminen silti oli. Vielä kun se saisi sävellettyä muutaman biisin, jotka eivät ole toistensa hiilipaperikopioita. Bändi teki kunniaa viime vuonna kuolleelle basistilleen Paul Greylle. Se että orkesterin jäsenet ovat toisilleen kuin veljiä ja nyt yksi heistä on poissa tuli varmasti kaikille selväksi. Uusi basisti on ilmeisesti sitten jonkin sortin velipuoli tai ainakin hyljeksitty äpärä, sillä hänet oli laitettu verhon taakse piiloon soittamaan osuutensa. Paul Greyn muistoa saattoi kunniottaa myös ostamalla miehen kuvalla ja synnyin-, ja kuolinvuosilla varustetun t-paidan. Hintaa vain 30 euroa.