PSYCHO HORROR – Bad Karma

 12025731_10207041126640362_1386629836_o
Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Omakustanne

Jopas on kummallista. En tarkoita, että valkeakoskelainen Psycho Horror tekisi jotenkin erityisen vaikeaselkoista ja monimutkaista musiikkia. Sen sijaan rupisen runnomisen ympärillä leijuu koko ajan tietynlainen epävarmuuden ja horjuvan mielenterveyden aura. Jonkinlaista punkahtavaa death metal -vaikutteista raskasta rokkia bändi vääntää mutta tekee sen etäisen kumisevilla soundeilla ja välinpitämättömällä soittotyylillä eli tiukkuus ei ole näissä sessioissa selvästikään ollut tavoite.

Jo intro herättää kysymyksen: miksi tämä humina ja kumina ylipäätään on tässä? Mitään mainittavan vahvaa tunnelmaa kyseinen aloitusraita ei nimittäin onnistu luomaan. No, ainakin odotuksen, ihmettelyn ja outouden fiiliksiä, mikä lieneekin tarkoitus. Sen jälkeen ensimmäisellä varsinaisella kappaleella olisi tilaisuus räjäyttää pölyt pois kuulijan korvista, mutta sekin käynnistyy kuin vittuillakseen laiskasti pörähdellen. Tyylisuunta vaikuttaa tässä vaiheessa olevan erittäin liejuinen doom metal, mutta myöhemmin kappale intoutuu reippaampaan rymistelyyn, hetken kuullaan korkealta kiljuvaa laulua ja levotonta huilun luritusta. Huh-huh. Seuraava biisi käynnistyy suht normaalilla hard rock -riffillä, joka vetää perässään Autopsy-henkistä likaista doomdeathin kelkkaa. Mutta toki tässäkin biisissä laulu muuttuu myöhemmin ulinaksi.

Kuuntelukokemusta ei helpota ontto autotallimainen soundi. Kieltämättä äänimassa on myös hyvällä tavalla härski: kyllähän basso ainakin murisee ja rummut jymisevät uhkaavina mutta toisaalta kitarariffit jäävät ohuina pihisemään tuon matalataajuuksisen vyöryn alle. Nelosbiisi Old Earth kyllä on pääosin varsin toimivaa ja tarttuvaa death metalia ja seuraava In Human Form mukavan häijyä black metal -henkisempää rullausta. Itse asiassa tästä eteenpäin, tyylikäs akustinen välisoitto mukaan lukien, levy ryhdistäytyy ja kuulostaa peräti vakavasti otettavalta. Tuntuu vain, että bändi heittää monessa kohdassa kakofonisen sikailuvaihteen päälle eikä malta kehitellä hyviä ideoita loppuun asti – aivan kuin halventaakseen jopa omaa inhimillistä luomistyötään. Viimeisellä raidalla onkin kestoa yli puoli tuntia ja sen puoliksi drone-mateluun ja puoliksi ambient-maisemiin perustuva äärimmäinen laahaavuus on jo unettavaa. Jonkinlaista huumoriaspektia tässä selvästi on mukana jo kansikuvasta lähtien. Okei, myönnetään, välillä nauratti, välillä melkein itketti, mutta paikoitellen levyltä löytyi toimivaa ja pimeää rokkaavaa metallia. Turhat kilinät ja sekoilut karsimalla tästä voisi saada voimakasaromisen ja tiukan paketin. Samalla voisi toki kadota jotain Psycho Horrorille ominaista älyttömyyttä.

Seppo Rautio