PESTILENCE: Doctrine

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Mascot Records

Pestilence ponnahti pinnalle 80-luvun lopulla teknisen death metallin ensimmäisessä aallossa. Deathin ja Atheistin kaltaisten legendojen vanavedessä syntyneet Consuming Impulse (1989) ja Testimony of the Ancients (1991)ovatkin yleisesti tunnustettuja genren klassikoita. Yhtyeen soundi muuttui kuitenkin Testimonyn jälkeen eräänlaiseksi fuusiojazzin ja death metallin symbioosiksi. Tämä oli jo monelle teknisemmänkin dödiksen ystävälle liikaa ja yhtyeen neljäs albumi Spheres (1993) meni useassa osoitteessa tyystin yli hilseen. Levytys tuomittiin taiteellisista arvoistaan huolimatta pettymykseksi ja metalliin kyllästynyt johtohahmo Patrick Mameli laittoikin pillit pussiin pian sen julkaisun jälkeen. Pestilence nousi yllättäen haudastaan vuonna 2008 ja julkaisi paluulevynsä Resurrection Macabren seuraavana vuonna. Laakereillaan ei ole levätty, sillä nyt käsillä on jo toinen albumi kuolleista heräämisen jälkeen.

Doctrine kuulostaa heti alkumetreiltä edeltäjäänsä ehjemmältä kokonaisuudelta. Ote on kautta linjan tyly ja poikkeuksellisen raskas. Ajoittain nytkytellään miltei kuin Meshuggah konsanaan, mutta Absolutionin kaltaiset Entombed-tyylin jolkotukset piristävät mukavasti ja tasoittavat progressiivista ilmettä. Myös Obscurasta tutun bassotaituri Jeroen Paul Thesselingin paluu riveihin on tuonut taustoille veikeästi eloa ja ilmavuutta. Pestilencen vahvuutena aiemmilla albumeilla on ollut Mamelin kyky luoda samaan aikaan tarttuvia, mutta kuitenkin erittäin teknisiä kitarakuvioita. Doctrinella tämä kyky kuuluu taas menneiden aikojen malliin. Esimerkiksi Divinityn riffi porautuu kuulijan takaraivoon välittömästi.  

Vaikka Doctrine petraa heikohkoon paluulevyyn nähden merkittävästi, ei sekään kuitenkaan yllä aivan uran alkupään täysosumien tasolle. Brutaalin ja teknisen metallin ystäville se tarjoilee kuitenkin koko rahalla tylyä taiturointia ja hakkaahan Pestilence nykykunnossaan suurimman osan genren muovisista pikakiitureista vaivatta. Pääpaino ei niinkään ole musiikin pakonomaisessa ja keinotekoisessa monimutkaisuudessa, vaan rujossa murhaamisessa, jota huomaakin kuuntelevansa virnistellen. Samalla levystä jää kuitenkin aavistuksen odottava fiilis. Se klassikkojen kuuluisa jokin loistaa vielä poissaolollaan. Doctrine on kuitenkin pätevä todiste siitä, että Pestilencelle on vielä paikka metallin kentässä. Vanhaa ja tuttua, sekä uutta ja modernia on sotkettu soppaan oikeastaan aika oivalla suhteella.

Markus Makkonen