PELTIKOIRA – Revitty

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Rocking Food

Kotimaisen rockin suuri toivo, yksi vuoden suurimmista yllättäjistä, rohkeasti omia polkujaan kulkeva visionääri… Jotain tuon kaltaista tulee mieleen Peltikoiran debyytistä. Täysin tuntematon yhtye yllättää tekemällä todella monitahoisen levyn, joka onnistuu olemaan samalla sekä raaka ja primitiivinen että koskettavan melankolinen. Kokonaisuus pysäytti, ja yhtenä syynä tähän oli varmaan se, että en tiennyt lainkaan mitä odottaa, tai ainakaan en uskonut kuulevani mitään näin mielenkiintoista. (Kehujen keskellä on muistettava, etten tunne nykyistä rockskeneä lainkaan hyvin, eli ties vaikka sieltä löytyisi montakin tämän kaltaista bändiä.)

Musiikillisesti Peltikoira nojaa isoista nimistä vaikkapa Sielun Veljiin ja Kauko Röyhkään, itsehän yhtye mainostaa itseään lähinnä post-punkiksi. Levyn maisemat vaihtelevat siis raskaista riffeistä kevyempiin säveliin, joskin jälkimmäisiä kuullaan hieman omaan makuuni hieman liikaa. Levyn alkuakin olisi voinut hieman tarkentaa, ensimmäinen siivu on toki täyttä jytää, mutta kahden seuraavan aikana jännite katoaa hivenen, palatakseen toki takaisin entistä parempana. Joka tapauksessa myös rauhallisissa kappaleissa tunnelma pysyy koko ajan uhkaavan vangitsevana, eikä niissä ole mitään teennäistä. Soundit ovat sopivat. Tarvittaessa rujot, herkkinä hetkinä pehmeät, mutta pysyen koko ajan maanläheisinä.

Musiikki muodostaa kuitenkin vain korkeintaan puolet yhteen ulosannista, sillä sanoitukset antavat lopullisen iskun. Laulaja-sanoittaja Kari Armisen tekstit luotaavat syvältä yhteiskuntamme epäkohtia ja varjopuolia varsin tarkasti maaliinsa osuen. Niistä huomaa kyllä, että Arminen on runoilija ja armoitettu sanojen pyörittäjä. Välillä tuntuu tosin siltä, että tekstit ovat turhankin kärjistettyjä. Esimerkiksi Kiltti setä pedofiili menee tarkoituksellisessa hätkähdyttävyydessään jo melkein liian pitkälle, kyllä vähempikin olisi riittänyt. Mutta kokonaisuutta tarkastellessa kritiikki lienee turhaa, sillä levylle mahtuu lukuisia tarttuvia ja oivaltavia lyriikoita, alkaen ensimmäisestä, Björn Wahlroosiin ja vastaaviin loisiin kohdistuvasta tekstistä. Synkistä aiheistaan huolimatta sanoitukset sisältävät myös sopivasti sarkasmia ollen varsin viihdyttävää kuultavaa. Tekstien tehoa lisää Armisen monipuolinen tulkinta, häneltä tuntuu löytyvän sopiva sävy jokaiseen mukana olevaan tyyliin. Lisäksi kappaleiden sovitukset ovat enimmäkseen omalaatuisia ja onnistuneita, siitä kertoo jo niiden mieleenpainuvuus. Pirullisen hieno levy.

Tuukka Termonen