Nummirock 2018

Kesä on kreisi, kuulemma. Juhannuksena ainakin pitää olla aika hulluna päissään, jos ei halua antaa säiden haitata menoa. Isot paviljongit ja muut pressuratkaisut auttavat toki, mutta totta kai jatkuvat sateet latistavat silti ilmapiiriä. Silti itse Nummirockin henkeä ei voi mikään tuhota tai vaarantaa. On vain vähän huonompia ja parempia vuosia. Kaikkien todennäköisyyksien mukaan ensi vuonna kunnon Sahara-helvetti kuin vuonna 2007 konsanaan?

Torstailta ensimmäiset muistikuvat ovat Oulun Mors Subitasta, jonka piti muistikuvieni mukaan olla melodeathiä, mutta aika ja vokalistin vaihtuminen ovat muuttaneet bändin kurssia kohti metal/deathcore-meininkiä. En voisi ikinä myöntää pitäväni musiikista, mutta sain katsottua loppuun asti, eli kyllä tässä jotain meni oikeinkin. Melodeath-juuria tuli positiivisessa mielessä esiin välillä ja esiintyminen oli energistä, mutta nöyrää.

Red Moon Architects kamppailee Swallow the Sunin tunnetuksi tekemällä tunnelmallisen metallin linjalla. Heillä tosin naisvokalisti pelkän miehen ohella, eli vanha kunnon beauty and the beast -kaava. Aivan hyvin toimi, vaikka kotona kuunnellakseni vaatisin kyllä bändin otteeseen enemmän kieroutta ja deathdoom-otetta. Liian monet riffit taustalta tulevien syntsien kanssa olivat easy listening -tyyppistä junttaa, jota soittaessa oli hienoa heiluttaa tukkaa kuin jossain  muotinäytöksessä. Silti positiivinen kuva jäi, etenkin örisevän vokalistin antaumuksellinen murina ja hyvät lavamaneerit jäivät mieleen.

Alestorm on levyllä pienissä annoksissa ihan menettelevää läppämusaa levyltä, mutta livenä kuin suoraan aurinkorannikolta repäisty porukka kuulosti väkinäiseltä ryyppäysvitseineen. Coverhitti Hangover oli itselleni se tutuin ja paras veto, jonka aikana kitarateknikko tuli lavalla rämpyttelemään puoliakustista ja joku vieraileva vokalistikin tuli mukaan nopeissa räpätystyylisissä pätkissä. Kuten miltei kaikkien läppäbändien kohdalla, juttu ei vaan kanna pidemmän päälle. Tämä oli yksi toivotuimpia vieraita kuulemma Nummirockiin. Kyllähän ryyppäys ja Nummi yhteen sopivat, mutta tällainen party metal ei vaan jaksanut ainakaan tihkusateessa kiinnostaa.

Demonic Death Judge on juntannut sludge/doom-sekasikiötään jo aika pitkään, vaikka omissa kirjoissani se on jostain syystä vielä ”tulokas”. Jossain vaiheessa tämä ko. tyylien kombinaatio oli melko trendikäs ja tyhjiinkin lypsetty, mutta DDJ on ansiokkaasti jaksanut pitää linjansa, kun taas monet muut aktit ovat hyytyneet vuosien saatossa. Ja bändihän on hioutunut yllättävän kovaksi tekijäksi, jumalauta! Reippaasti torstain parasta satoa. Toki festarilavan soundi ei ollut ollenkaan tarpeeksi raskas ja koko kroppaa kurittava, mutta olosuhteisiin nähden perkeleen kova. Jumittele jamittelu ja raskaat riffit vuorottelivat kärinälaulun saattelemana. Ei voi parempaa festarimusaa ollakaan itse asiassa!

Septicfleshin vokalistibasisti kertoi joku aika sitten loukanneen olkapäänsä, minkä vuoksi yleisön villitseminen ei onnistunut hänen haluamallaan tavalla. Ihan hyvä, sillä ”hey, my friends” -spiitkit olivat jo itsessään tarpeeksi rasittavia. Kreikkalaiset eivät ole mikään aloittelija, mutta teatraalis-orkestraalinen death metal kuulostaa aivan liian modernilta ollakseen vanhan ja arvostettavan kehäketun tekosia. Predator-vaatteet, yhdentekeviä jynkkyriffejä ja tautanauhojen pauhaamista: ei jatkoon.

 

PERJANTAI

Perjantaina Vixen jäi traagisesti näkemättä oudon soittoajan vuoksi. Jo perinteeksi muodostunut saunareissu oli lukittu jo aikoja sitten iltapäivälle. Perkele, ei ulkomaisia akteja noin aikaisin soittamaan jatkossa, kiitos!

Reissulta palattua ehdittiin katsomaan Rytmihäiriötä, jonka perustajäsen rumpali Otto jätti hiljattain Gambinan ja kännisurmat taakseen (onneksi Forca Macabra on edelleen kehissä!). Uusi kaveri Jukka Kröger on tuttu mm. HIM:n viimeisestä kokoonpanosta. En huomannut mitään eroa toki aiempaan, mutta toki Otto niin suuri persoona, että sellaista ei bändi tuosta vain voi korvata. Groovempi vuoden 2005 jälkeinen materiaali sopii festareille mielestäni paremmin kuin vanha hardcore-pohjaisempi kaahaus. En jäänyt kaipaamaan klassikkoja. Unen spiikissä oli nyt selvää agendaa havaittavissa, mikä ei minusta istu bändin ilmeeseen oikein hyvin. Nummirockissa tuotteitaan myynyt Horror-Shop on ollut fasismin vastaisten tahojen hampaissa hiljattain. Une puhui biisien välillä bändin olevan suvakkihuoria suhteessa homoseksuaalisuuteen, ja lopussa tuli vielä ”natsit vittuun!”. Ei tätä voinut mitenkään muutenkaan tulkita kuin Horror-shopia vastustavana. Keikka oikein hyvä, mutta kantaaottavuus ei istunut minusta ollenkaan Rytmihäiriön maailmaan.

Sodom soitti uudella kokoonpanollaan todella vittumaisissa sääoloissa. Vettä tuli tuulen vuoksi miltei vaakasuorassa tasossa ja sadeviittani hulmusi kuin vampyyrileffassa verenimijällä konsanaan. Mutta olihan kova veto! Nykyinen kahden kitaran konsepti on paljon munakkaampi kuin edellisen trion keikat, joita tuli nähtyä jokunen. Sodom ei ole todellakaan kuollut! Hyvä, että rohkeutta pöllyttää ummehtunutta kokoonpanoa löytyy näinkin kokeneelta yhtyeeltä. Keskitempoiset rallit saivat selkärankaa kivasti ympärilleen, vaikka toki nyt joku Blasphemer sai ehkä silti eniten vipinää punttiin.

Saxon on edelleen käsittämättömän kovassa livekunnossa. Nyt vaan Nummirock ei ollut bändin arvoinen. Seuraamassa oli fanaattinen joukko, mutta se oli liian pieni! Jalometallissa männävuosina oli todellinen kansanjuhla. Silti bändi veti ammattitaitoisesti settinsä ja huomioi yleisön ilman mitään merkkiäkään turhautumisesta. Biff heiluttamassa lettiään vajaan 70 vuoden iässä on ehkä kovinta lavamenoa ikinä. Hail Saxon, Nummirock-yleisö haistakoon paskan!

Norjan mestaruuskamppailussa Tsjuder veti niskalenkin Abbathista, vaikka ensin mainittu kärsikin teknisistä ongelmista setin lopussa. Deathcrush-cover vedettiin melko pitkälle basson ja rumpujen varassa, mutta ei se breikki liian kauan kestänyt onneksi. Muita lainoja olivat vanha tuttu Bathoryn Sacrifice sekä itseni yllättänyt Sarcofagon INRI. Tsjuder hallitsee hyvin Celtic Frost -hidastelun ja kaahauksen välisen balanssin. Monta kertaa nähnyt bändin jo livenä, mutta edelleen raa’at perusasiat toimivat sellaisenaan. This is black metal, no bullshit!

Abbath sen sijaan soitti kehäketun kokemuksella Immortal-kappaleita ja ensimmäisen soolobändinsä levyn ralleja. Myös I-projektin Warriors soiteltiin. Turhan aikuismaista tavaraa ollakseen black metalin toisen aallon erän keskeisiä hahmoja. Kitarat kuulostivat pehmeiltä, eli soundikin tuki tätä vaikutelmaa. Uusi Immortal-matsku ilman Abbathia vaikuttaa huomattavasti relevantimmalta kuin tämä esitys. Aivan hiljattain häipyneen King ov Hellin tilalle oli hommattu joku uusi kaveri basson varteen. Soitto kulki silti kuin juna, joten hyvin oli uusi sirkuseläin saatu opetettua. The show must go on, mutta show on kyllä jotenkin lantratun ja vesitetyn oloinen nykyään, Abbath! Sons of Northern Darkness -kiekon hitit jäivät parhaiten mieleen ehkä, mutta Immortalin toistaiseksi uusimman levyn All Shall Fall pääti setin mitättömyydellään. Ei ollenkaan huono show, mutta Tsjuderiin verrattuna kovasti hampaaton ja mitäänsanomaton.

 

 

LAUANTAI

Viimein aurinko paistoi ja tihkuminen loppui. Tästä tuli otettua viimeisenä päivänä kaikki ilo irti, eli bändejä ei juuri jaksanut vaivautua katsomaan. Samaan syssyyn tulivat uutiset Vinnie Paulin kuolemasta, eli usb-kaiuttimelta kuunneltu Pantera ja alkoholi jotenkin vain kuuluivat paremmin kuvioon. Onneksi Nummirockin ohjelmassa lauantai oli etupäässä turhuudelle omistettu, joten nappiin meni tavallaan silti.

 

Ennen voitonmaljoja auringon kunniaksi piti kuitenkin seurata Hevisauruksen koko keikka. Ei voi mitään, erikseen myytävillä perhelipuilla paikalle saapunut naperoarmeija kyllä sulatti sydämen tietyllä tavalla. Oli jännä seurata, miten alle kouluikäiset tarkkailivat meininkiä ja osa intoutui myös liikkumaan. Teknisesti Hevisaurus kuulosti oikein mainiolta. Biiseissä oli aina välillä mm. puolittaisia Deep Purple -lainoja, mutta show oli pääasia.

Herra Hevisaurus tiedusteli yleisöltä, tietävätkö he mikä on bändin suosikkijuoma. Ei ollut kuulemma kalja, haha. Ja sitten perään tietysti kappale Tahdon maitoo. Täydellinen valinta lauantain iltapäivää keventämään. Paikalle oli tuotu pomppulinnaa ja muuta härveliä paikalle erikseen tulleita perheitä varten. Toivottavasti konsepti kannatti. Samoihin aikoihin soittaneet vakavat hevibändit One Desire ja Oceanhoarse eivät jaksaneet kiinnostaa Hevisauruksen rinnalla pätkääkään.

Mainittava kai on myös moldovalainen Infected Rain, joka jatkaa jo tietynlaista kaavaa Nummirockissa: naisvetoinen metalcore. Näyttää varmaan jossain tasa-arvotilastoissa hyvältä, kun on tällaisia bändejä. Silmänruokaakin oli toki tarjolla pyntätyn vokalistinsa hyppiessä reidet paljaina, mutta oikeasti kyllä onnittelen, jos tästä musiikillisesti joku saa jotain irti.

Huoran aikoihin oli jo korkki aika hyvin auki, mutta bändin hyvänmielen energia jäi silti kovasti mieleen. Tämän bändin pitäisi olla oikeastaan pakollinen jokaisen suomalaisen kesäfestarin ohjelmassa.

Viimeinen koitos oli vielä Dark Avenger -yhtyeen Manowar-tribuutti, jota varten hankittu taisteluhumala oli suorastaan optimaalinen! Kahden vokalistin voimalla kaverit vetivät uskomattoman show’n. Mielestäni cover-bändeillä on todellakin paikkansa Nummirockissa! Hittejä tuli: Hail & Kill, Kings of Metal, Warriors of the World United ja mitä näitä nyt on. Ehkä ihan vähän yllättäen soitettiin Battle Hymn, mutta pankin räjäytti Manowarin itsensä rikollisen harvoin soittama The Power of Thy Sword. Mikään muu biisi ei olekaan soinut päässä sitten festivaalin.

Aivan vitunmoinen huipennus koko Nummirockille! Vanha Manowar-fani oli myyty. Viime vuonna soittanut Kill With Cover oli sekin omalla tavallaan kova tapaus, mutta vokaalipuolella jäi toivomisen varaa, vaikka Manowarille uskollinen soundi ja vaatetus olivat ehkä Dark Avengeria paremmin hanskassa. Molempi parempi!

Teksti: Jaakko Marttila
Kuvat: Ville Palmu