Nummirock 2017

Torstai 22.6.

Etelän vetelillä matka kestää sen verran kauan, että vaikka liikkeellelähtö tapahtuu hieman jälkeen puolen päivän, niin silti jäi näkemättä mm. Hatesphere ja Bob Malmström. Teltan pystyttämisen aikana Hollannin Carach Angren oli jo ehtinyt aloitella, mutta muutama loppupään kappale todisti, että menetys ei jäänyt kaihertamaan. Kuin Cradle of Filth tavallaan – etenkin se, mitä bändi nykyään edustaa – mutta vielä pellempi tapaus. Tahtoo sanoa, että vaatetuksessa oli niin heavy-kliseitä kuin viktoriaanista sävyä. Teatraalisia eleitä, jotka eivät vakuuta eivätkä naurata. Ei se vielä mitään, mutta vokalistin puolivillainen, voimaton kärinä ja wannabe-sinfoniset kosketinkuviot olivat yksinkertaisesti liikaa. Kiinnostava piirre oli, että miehistöstä puuttui basso kokonaan. Ihan jännä ratkaisu, jota ei oikeastaan soitosta huomannut. Kiipparisti taisi osaltaan paikata tätä, mutta ei näillä tempuilla tällaisesta saa yhtään sen siistimpää.

Anaal Nathrakh on viime vuosina jotenkin lipunut sieltä mustuudesta jonnekin modernin metallin tuntumaan, mitä ei voi pitää oikein hyvänä kehityksenä. Silti oikein hyvä show. Pitti oli huomattavan virkeä ja vimmainen. Itse asiassa jälkeenpäin ajatellen meininki oli näkemistäni festarin bändeistä kaikkein kovinta! Vitriolin vokaaleissaan viljelemät falsettikiekunat ja puhtaat hoilotukset eivät aina ihan palvele kokonaisuutta, mutta livenä ne ovat oikein viihdyttävää tarttumapintaa sinänsä vähän steriiliin lätkeeseen. Kaverin lavapersoona ja välispiikitkin edustivat sitä samaa, hyvää festarimeininkiä. Levyltä en jaksaisi enää, mutta livenä miksenpä voisi nähdä uudelleenkin.

Torstailta pisteet veti kotiin totta kai Abhorrence, joka edelleen jatkaa uudelleen aktivoitumisen jälkeistä elämää, ainakin keikkalavoilla. Kerrankin tällä festarilla vaihteeksi bändi, jolla on riffejä! Lopuksi vielä pätkä Bolt Throwerin World Eateriä ja Morbid Angelin Chapel of Ghouls. Morbbari-coveri oli totta kai kliseinen veto, ihan hyvin joku muu ralli debyytiltä olisi toiminut ja Bolt Throwerin biisinkin olisi voinut tuutata ihan kokonaisuudessaan. Joka tapauksessa oli hienoa olla tällä keikalla päissään ja hakata päätä!

Tulihan tuota Korgonthuruskin katsottua. Vaikka Abhorrence viihdytti kovimmin, en voi mitenkään moittia Korgonthurustakaan. Se on vain tullut nähtyä niin monesti lähimenneisyydessä, että uutta kerrottavaa ei oikein ole. Kovin eleettömästi bändi raatelee, mutta ehkä juuri siksi bändiä voi arvostaa vielä enemmän. Tässä on jotain sellaista black metalille tärkeää, ilmaisun puhtaana pitävää voimaa, että enempi elehtiminen sotisi koko juttua vastaan. Toisaalta, etenkin tuoreimman albumin kohdalla biiseissä on aika moninaisia vaikutteita, ettei tämä tympeäksikään pääse menemään missään vaiheessa. Korgonthurus tuntuu kulkevan voitosta voittoon.

 

Perjantai 23.6.

Perjantain aloitus meni musiikin puolesta perinteisesti vähän myöhään saunareissun takia. Joistakin asioista ei vain tingitä, ja piste. Lopulta tuli kuin tulikin ehdittyä katsomaan Jinjeriä, joka nauttii tavallaan jo automaattista sympatiaa olemalla Ukrainasta. Olihan bändi sympaattinen lavallakin, mutta joku metalcoren ja alternative rockin ristisiitos nyt on lähtökohtaisesti sellainen kaava, että ei puhuttele. Yleisökään ei ollut ihan täysillä mukana, mikä ehkä menee krapulan piikkiin. Naisvokalistinsa on kyllä ihan kyvykäs, mutta mitään Walls of Jerichon tapaista karismaa ei todellakaan ollut. Tällä keikalla heräsin lopullisesti siihen ärsyttävään trendiin metalcore-genressä, että breakdown-kohdissa nauhalta tulee elokuvista tuttu subwoofer-jumina, joka muka alleviivaa sitä näennäistä raskautta. Oikeasti, ihan vitun paskaa tuollainen. Yksi syy lisää dissailla metalcorea kelpaa aina, haha.

Pienen välikuoleman kautta katsomaan Suamenlejjonaa, jota olen totta kai pitänyt aina spedenä bändinä. Spedehän se onkin ja paska, mutta se oli sitä ihan timanttisella tavalla. Lätkä, keppana, makkara ja pilluhan tätä maailmaa oikeasti pitävät raiteillaan, kun loppupeleissä syvälliseen filosofiaan mennään. Vokalistin äärettömän vahva raspi on musiikillisesti se maaginen aineisosa, joka sai minutkin taipumaan. En olisi vittu ikinä uskonut, että kehun tällaista bändiä Miasman raportissa, mutta ei vaan muutakaan voi. Yleisökin oli mehuissaan selvästi, naiset siinä määrin että useampi tissipari paljastettiin, mistä palkintona bändi tarjosi logollaan varustettuja ämpäreitä, joihin on kätevää oksentaa. Juuri tällaisista bändeistä Nummirockin tapainen rento festari elää. Pieni kolmoslava oli kyllä aivan liian pieni tällä bändille. Kurssi näyttää olevan kovasti nousussa. Riski on tietty, että yhden tempun poni ei onnistu uudistumaan. Anyway, nyt oli kova! Kalervo Kummolalle ja Lindorffille lähti haisevat terveiset.

Välillä kävin vilkaisemassa, miltä Ville Lahialan uusi bändi S-Tool kuulostaa, mutta lavalla oli hajonnut jotain teknikkaa, minkä vuoksi keikka ilmeisesti loppui heti alkuunsa. Aika perseestä, koska bändi ei ole tainnut ehtiä juurikaan edes liveolosuhteita päästä kokemaan. Noh, en ollut ehkä potentiaalinen fani ja samaan aikaan soittanut Suamenlejjona oli sen verran kova, että ei päässyt haittaamaan.

Gloomy Grimin show’n erikoispiirteenä oli naikkonen, joka istui alkukeikasta etualalla pitkään, kunnes lopulta el jefe Agathon pirskotteli hänen päälleen verta ja nuoleskeli sitä ahnaasti. Mikään spektaakkeli tämä ei nyt ollut, vaan ihan sympaattista käppä-show’ta. Kauhu oli tästä jotenkin aika kaukana. Ei tarpeeksi sinfonista ollakseen mahtipontista ja toisaalta riffeissäkin jotenkin säästellään. Varmaan joillekin ihan toimivaa crossoveria, mutta itse en ole oikein välittänyt aiemmin, enkä nytkään.

Gaahls Wyrd soitti ensimmäisiä keikkojaan, ja etukäteen ei ollut oikein tietoa siitä, mitä tältä uudelta porukalta tulisi odottaa. Ohjelmassa oli Gorgorothin, Trelldomin ja God Seedin materiaalia. Gaahlista irtoaa monenlaista vokaalia, tutun vakuuttavan kärinän lisäksi kimeää huutoa ja kaikkea siltä väliltä. Ukko on vakuuttava, mutta keikka kokonaisuutena oli hieman hajanainen, ei ollut oikein punaista lankaa. Tämä toki setin koostumuksen puolesta ymmärrettävää. Bändillä ei ole oikein muuta identiteettiä kuin Gaahl itse, ja kuuluisuudestaan huolimatta kaveri itsessään ei minusta ole vielä mikään metallin suurmies. Yleisöä oli yllättävän vähän. Ehkä Gaahlin uusi porukka ei ole saanut vielä tarpeeksi näkyvyyttä houkutellakseen leirintäalueen juoppoja tapahtuma-alueelle. Ei huono, ei erityisen hyväkään.

Loppuilta oli varattu tripille teini-ikään ja siihen aikakauteen, jolloin heavy metal tuli elämääni. Kill With Cover tuuttasi Manowaria ihan mukavasti kaljateltan kolmoslavalla. Vokalisti ei todellakaan ole mikään Eric Adams, eli mitään varauksetonta ylistystä tälle ei voi osoittaa. Toki vähän alempaa vedetyt vokaalit jättivät enemmän tilaa yleisön mylvinnälle, ja toisaalta Manowarin kirkulaulukohdat hoidettiin ärhäkästä omin voiminkin. Jälkikäteen mietittynä on nostettava hattua siitä, miten Manowarin livesoundi saatiin replikoitua niin, että basso oikeasti jylisee siellä kitaran rinnalla, eikä tullut missään vaiheessa mieleen kitarasoolojen kohdalla, että jutulta lähtee pohja. Tämä on aika yleinen ongelma yhden kitaran metallibändeillä livenä. Normaalista Manowarin setistä poikkeavia biisivalintoja ei kauheasti tullut, lähinnä Blow Your Speakers on sellainen ralli, jota Manowar ei ole varmaan soitellut aikoihin. Meininki oli kuitenkin katossa ja metallisoturihenki oli vahvana. Vähemmän ilmeisiä biisivalintojakin olisin kyllä toivonut. Minulle tämä trippi joka tapauksessa toimi puutteistaan huolimatta.

 

Lauantai 24.6.

Lauantain lykkäsi käyntiin muutaman vuoden vanha helsinkiläinen , joka jyräsi ihan peruskelpoa slugde/doomia. Kliseistä jurnutusta, mutta kyllä sille on paikkansa nimenomaan festaripäivän alussa, sillä olotila yleisössä tuntui vastaavan erittäin hyvin musiikin lajia. Tosin, lavan sivustalla seisoskelleet apurit olivat kyllä jo aloitelleet juhlinnan turhan aikaisin. Olut maistui miekkosille, joista toinen esitteli bändin logolla varustettua kirjaa ikään kuin pyhänä reliikkinä ja toinen rummutti muutamassa kohdassa rumpalin apuna. Ei siinä vielä mitään, mutta perkussioapurimies tunaroi yksinkertaiset osuutensa muutamaankin eri kertaan. ”You had one job…”, heh. Silti ihan ok setti juuri oikeaan aikaan.

Eläkeläisten aikoihin sade alkoi jatkuvampana, mutta humppaajiahan tuo ei näyttänyt haittaavan. Normaalisti ei tule ikinä kuunneltua, mutta sateen suojista kytättynä onhan tämä oikein mainiota viihdettä edelleenkin, kaikkien näiden vuosien jälkeenkin.

From the Void on vähän outo tapaus. Jalometallissakin on tainnut tulla nähtyä joskus. Mutta siis bändillä ei ilmeisesti mitään tuotantoa ole olemassa edelleenkään saatavilla, minkä vuoksi ei ole oikein mitään vertailukohtia mihinkään. Nyt livenäkään huomiota ei saanut se musiikki, vaan aika lailla tappiin hiottu visuaalinen anti. Lavalla oli ennätysmäärä luita mikkiständeissä ja vokalistikitaristilla näyttävät sarvet hupussa kiinni. Suitsuketta paloi ja lavalla oli erikseen parit bändin omat savukoneet, joista tuli siistiä alaspäin laskeutuvaa kiehkuraa normaalin savukone-efektin sijaan. Oli niin viimeisen päälle zeitgeist-okkulttistista black metal -meininkiä, että huh huh. Musapuolella oli jonkunlaista black/dark metalia, joka ei oikein missään vaiheessa lähtenyt käyntiin kunnolla. Taisi olla sekä suomeksi että englanniksi laulettuja kappaleita. ”Esoteerisempi Ajattara” taisi olla se, mitä kuvaajalla tuli bändistä mieleen. Lopultahan se oli juuri From the Void, joka lunasti paikan Wacken Metal Battle Finland -voittajana paikan Wackeniin soittamaan. Kuten kaveri totesikin tämän kuultuaan, ”menevätköhän sarvet käsimatkatavaroissa?”, heh.

Kaljateltassa Tampere Burlesquen show oli ihan hyvää viihdettä bändien välillä ja sateen vähän latistaessa tunnelmaa. Tietysti lavarakennelman mataluus aiheutti sen, ettei läheskään kaikkea lihaa saanut kiikaroitua kunnolla. Ennakkoluuloja oli tätäkin juttua kohtaan, mutta jälkikäteen voin todeta, että kyllä tällaista voisi olla jatkossakin minun puolestani. Lavalla pyörähtäneitä naisia oli monenlaista ja moneen makuun. Eniten taisi yleisössä tehdä vaikutuksen heavy-klassikoita taustamusiikkeina käyttäneet. Waspin (Animal) ja Danzigin (She Rides) seksuaalienergia sopi oikein hyvin tähän kontekstiin.

Rhapsody oli varmasti yksi odotetuimpia bändejä tänä vuonna Fabio Lionen ja Luca Turillin yhdistettyä vielä kerran voimansa jäähyväiskiertueelle. Yksi oli kuitenkin poissa, ja bändin jopa naurettavan lirutteleva sympho-power olisi totta kai kaivannut myös kosketinsoittaja Alex Staropolin lavalle taustanauhojen sijaan! Mutta jäljellä olevat kyllä antoivat kaikkensa. Fabio, tuo Italian Kirka, osoitti, että ääni on edelleen tallessa ja kitaristit jahtasivat lavalla toisiaan kuin nuoret kauriit. Vaikka en osaa kovin vakavasti bändiin suhtautua, läppäaspekti huomioiden setti oli kuitenkin mielestäni kova ja viihdyttävä.

Vähän sama viihde edellä -periaate päti mielestäni kaljateltassa remunneeseen King Sataniin. Industrial metallia niin överillä annoksella konehumppaa ja koskettimia, että en voi sanoa jättäneen ainakaan kylmäksi. Humalassa maistui ihan ok ja virne suupielessä miehistön kohkaamista oli metkaa seurata. Hieman rasittava rääkylaulu hieman latisti, mutta kyllä nostan silti varovasti peukaloa nimenomaan bilebändinä.

Tästä eteenpäin ohjelma ei enää kiinnostanut oman itseni eikä Miasmankaan kannalta, joten oli aika siirtyä pitelemään sadetta ja jatkamaan bileitä leirintäalueen puolelle. Nummirock on edelleen täydellinen juhannusfestari, jossa mennään ohjelmankin puolesta aika kovasti viihteellinen puoli edellä.

Jaakko Marttila
Kuvat: Timo Hanhirova