Nummirock 2016

Nummirockin juhannus potkaistiin käyntiin tänä vuonna jo keskiviikkona muutaman cover-bändin voimalla. 80-luvun coverbändi 80’s Metal Night soitteli pokkana Manowarin Return of the Warlordin, joka on julkaistu 1996. Ja tämäkin ärsyttävästi judaspriestmäisesti naukuen. No joo, sentään Forever One tarjoili maukkaan kattauksen koko Sentencedin uralta. Jopa North from Hereltä tuli pari biisiä. Nyt kun tapahtuma teki kaikkien aikojen kävijäennätyksensä, niin voisin kuvitella neljän päivän kaavan jatkuvan. Porukkaa oli ainakin todella hyvin jo paikalla! Toivottavasti vain talkooväkeä ja resursseja moiseen piisaa.

Torstai

Torstaina päästiin jo ”oikeisiin bändeihin”. Mörbid Vomit haistatti paskat iltapäivän sateille, mistä Turmion kätilöt jatkoi diskometallihumpallaan. Parissa kappaleessa kävi vierailemassa nykyinen Ensiferumin ja entinen Turisaksen hanuristi Netta Skog. Aurinko paistoi, ja se olikin tärkeintä. Kyllähän kumpaakin toki ihan mielellään seurasi, mutta ei voi sanoa, että olisi varsinaisesti kiinnostanut.

nummi2016-2071nummi2016-1973nummi2016-1728

nummi2016-1741Fleshgod Apocalypse oli yksi Nummirockin kiinnostavimpia juttuja. Tapahtuman aikaan tuli Facebookissa virheellisesti kerrottua, että italialaiset olisivat olleet ensi kertaa Suomessa. Ehtivät käydä Finnish Metal Expo -tapahtumassa jo 2012, joten toista kertaa täälläpäin. Bändi yrittää selvästi vähän samaa kuin Cradle of Filth aikoinaan black metalin saralla, eli naittaa pääosin taustanauhoilta tulevat sinfoniset jutut äärimetalliinsa. Jopa samantyyppinen naislaulaja oli lavalla esiintymässä kuin aikoinaan Sarah oli Filthin riveissä. Bändin onttous tuli esiin kohdissa, joissa sinfonioita ei kuultu, aika puolivillaista riffittelyä. Mutta kyllä show silti viihdytti miltei loppuun asti omalla hieman väkinäisellä tavallaan.

nummi2016-2393

Stratovariuksen kohdalla riitti, kun sai kaverien kanssa pienessä sievässä hoilata ihan päin helvettiä Timo Kotipellon kanssa kilpaa ”hunting high and low”. Liian iloista, liian hapokasta, ei kyennyt enempää seuraamaan. Wolfheart oli vuorossa viimeisenä, ja eihän se ihan niin väritöntä ja keskinkertaista ollut kuin olin ajatellut etukäteen. Hieman väkinäistä tuollainen ”rankka melankolia” ehkä tavallaan on, mutta illan viimeikseksi bändiksi toimi lopulta ihan hyvin. Jos en väärin muista, niin siellä oli jotain pyrojakin lavalla?

Perjantai

Iltapäivän saunaretkeltä tuli ehdittyä takaisin Dragonforcen riemukasta tiluuttelua seuraamaan. Tämän kuulemma pitäisi olla todellinen hyvän mielen yhtye, mutta yllättäen kavereilta ei minusta ihan täydellistä työmoraalia löytynytkään. Osalta kavereista irtosi yllättävän naljailevia ilmeistä yleisön laidalla oleville katsojille, jotka eivät erityisesti jaksaneet osallistua. Sentään piti turpansa kiinni asiasta, mutta aika perseestä mielestäni.

Dark Tranquillity vaikutti huomattavasti enemmän hyvän mielen bändiltä. Stannella oli hymy korvissa asti niin, että miltei pahaa teki. Bändin emoisaa musiikkia ei tosin jaksa kuunnella edes läpällä, yksikin kappale meinasi tappaa tylsyyteen.

nummi2016-2650 nummi2016-2534

Paluuta on Ajattaran ohella tekemässä myös Mustan kuun lapset, joka oli eräs niistä, jotka yllättivät minut positiivisesti. Bändistä jäi aikoinaan vuosituhannen vaihteessa minulle ehkä jotenkin väärä kuva, mutta nykyajassa tällainen hieman blackin sukuinen, aavistuksen rokkaava ”dark metal” kuulosti yllättävän tuoreelta ja elinvoimaiselta. Erittäin hyvä livebändi, pitäisi ehdottomasti yrittää tutustua tarkemmin.

nummi2016-2981  nummi2016-2839nummi2016-2771Mardukin paluu Nummijärven maisemiin 10 vuoden jälkeen ei mennyt ihan täysin putkeen, sillä Morganin kitaraa ei meinattu saada kuuluviin koko keikan aikana. Rumpujen jyly ja basso dominoivat kovasti, mutta ei keikka silti pannukakku ollut. Hitaammat kappaleet nappasivat otteeseensa, jolloin soitosta sai paremmin selvää. Erityisesti jäi mieleen To the Death’s Head True, jota en muista livenä aiemmin kuulleeni. Eeppistä mahtavuutta! Kaahausbiiseistä aiemmin tusinakamana pitämäni Azrael puolestaan yllättäen vakuutti. Ei ikimuistoinen keikka todellakaan, itse asiassa aika huono, mutta Marduk pelasti sen mitä pelastettavissa oli.

nummi2016-3069 nummi2016-3130 nummi2016-3120

Klassikkolevyjen soitto kiertueilla on jo vähän laimea juttu, mutta nimenomaan festivaalilla ajatus kovan levyn kuulemisesta kokonaan ei kuulosta sysipaskalta. Mayhemin tapauksessa se levy, De Mysteriis Dom. Sathanas, on ehkä maailman synkin levy (alun perin tuohon kuuluu tuo piste, vaikka sekään ei nimestä ehkä oikeaoppista latinaa vielä tee, heh).  Ja kun bändi oli vielä aika hyvässä vedossa, niin mikä ettei! Itse biisien lisäksi niiden väliin oli tehty huolella uudet introt ja Attilan kosminen lavameininki nappasi otteeseensa. Paras Mayhem-keikka, jonka olen nähnyt. Paketti oli sopivan kompakti, draaman kaari oli käsin kosketeltavissa. Bändi toki tällä tavoin väheksyy uudempaa tuotantoaan ja alentuu nostalgia-aktiksi, mutta show oli joka tapauksessa mukava kruunu juhannusaatolle!

nummi2016-3374 nummi2016-3210 nummi2016-3439 nummi2016-3473

Ajattaran paluun kohdalla oli pakko kirjoitella raporttia jo tuoreeltaan Facebookiin, mikä tuossa vaiheessa oli melkoisen haasteellista backstagen sulkeutumisen sekä humalankin vuoksi. Kun homma oli paketissa, se oli sitä myös Ajattaran keikan osalta.

nummi2016-3648 nummi2016-3643 nummi2016-3642Aherruksen jälkeen vielä hetkiseksi katsomaan pienimmälle lavalle yllättävän laadukasta Pantera-tribuuttia nimeltään Pantera Tribuutti ja vieläpä Pantera-fontilla kirjoitettuna, kuinkas muuten, haha. Rumpali jaksoi takoa Vinnie Paulin tuplabasarikikat tismalleen oikein, mistä pisteet kotiin. Joskaan ei tästä olisi erikseen tarvinnut siellä lavalla haloota minusta nostaa. Muutkin osa-alueet toimivat ja humalainen yleisö sekoili mukavasti. Kyllä näille laadukkaille cover-bändeille kannattaa antaa roolia festareilla, ilman muuta!

Lauantai

Lauantain bändit eivät olleet Miasman kannalta kovin kiinnostavia, mutta aluksi todettua taas kerran se, että tietyt bändit sopivat tiettyihin tilanteisiin. Rotten Soundin paukutus sopi erittäin hyvin herättelemään krapulaisia porukoita takaisin eloon. Lisää grind/gore/slam/brutal-juttuja festareiden iltapäiviin! Ei mitään käppäistä perusheviä. Ei ketään kiinnosta himmailla minkään rauhallisen jamittelun tahtiin, jos naama punottaa!

Juuri tätä paskempaa osastoa edusti Alfahannen käsittämätön huonous. Tässä bändissä täytyy olla oikeasti joku tosi nerokas juttu, koska en muista tähän hätään toista, joka olisi minussa saanut aikaan vastaavaa antipatiaa. Ruotsiksi laulaminen se ratkaiseva juttu ei ollut todellakaan. Ehkä vokalistin laiskasti naukuva tyyli yhdistettynä löysään soitantaan. Tätäkö on rock ’n’ roll!? Ei perkele. Keikan alussa rumpali repeilytti raivoamalla lavalla mm. potkimalla vesipulloja yleisöön ja sytyttämällä kaasupulloon säälittävän pienen liekin. En tiedä, keneen tämän piti tehdä vaikutus, mutta surkuhupaisan puolelle jäätiin.

A.R.G:n porometalli toimii, mutta tällä kertaa huomio kiinnittyi vokaalien vaisuuteen, muutenkin kuin vain miksauksessa. Bändin merkitys Suomen äärimetallimeiningissä on tajuton, mutta nykyisellään ihan pelkät riffit eivät ihan pure loppuun asti. Koko keikan tämän parissa kuitenkin viihtyi helposti, sillä sen verran menevää koillisurpojen kohkaus kuitenkin toki oli.

Päivän eksoottisin akti oli Austriasta asti Suomeen ajautunut, huvittavan niminen Thy Art Is Murder. Deathcore ei varmasti Miasman lukijoiden piirissä keskimäärin se genre numero uno, mutta tämä oli ehkä paras deathcore-bändi, jonka olen koskaan nähnyt. Väkinäiset breakdownit pois laskien musiikki oli jopa siedettävällä tasolla ja vokalisti tuli monta kertaa alas lavalta ottamaan kontaktia kohtuulliseen reippaaseen nuorisoon. Keikan lopussa kaveri jopa daivasi yleisöön ja todisti, että aussit eivät todellakaan tulleet Suomeen vain soittelemaan kenkiinsä tuijoitellen.

nummi2016-3954 nummi2016-3690

Tähän verattuna Triviumin juustoinen jenkkiemohevi paljon hetkauttanut, mikä nyt toki oli selvää jo etukäteen. Kun ei kiinnosta, niin ei, ja tuskin kovin montaa tämän tekstin lukijaakaan. Mokomaa katsoin ensimmäisen kappaleen verran, joka olikin aikoinaan bändiä seuranneena tuttu Minä olen. Kun tästä mentiin sitten heti pehmeämpään suuntaan, mielenkiinto napsahti saman tien off-asentoon.

Children of Bodomin setistä päälavalla tuli nähtyä vain ilotulitteet omaan leiriin, jossa oli totta kai se festarin kaikkein paras meininki.

nummi2016-4155 nummi2016-4139 nummi2016-4102On jo vähän klisee sanoa, ettei Nummeen tulla bändejä katsomaan vaan leirintään hengailemaan. Tänä vuonna tuli raahauduttua kuitenkin alueelle yllättävän monta kertaa, ja muutenkin kuin pelkästä velvollisuudentunteesta. Kolmaskymmenes Nummirock oli mielestäni musiikillisesti kiinnostavin moniin vuosiin. Järjestäjä- ja talkooporukoille kippis tästä hyvästä!

Teksti: Jaakko Marttila

nummi2016-3650