NO BALLS: Less [LP]

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Streaks Records / Who Can You Trust?

Vahvasti doom metaliin ja sludgeen profiloitunut Streaks Records tekee varsin yllättävän harppauksen kohti hieman kevyempää rock-ilmaisua. Mutta älkää peljätkö! Kyseessä ei toki ole mikään radiosoittoroska, vaan varsin kiero, jopa kokeellinen lätty. No Balls on ruotsalainen, aikaisemmin minulle uppo-outo bändi. Eikä levylle sisällytetty informaatio kaikessa suppeudessaan lisää tietojeni määrää juuri lainkaan. Mutta tämä on ilmeisesti myös tyylillinen valinta, sillä simppeli ulkoasu lyö kättä primitiivisen musisoinnin kanssa.

Neljätoista lyhyehköä kappaletta sisältävät äänekästä rytmimusiikkia, mutta kuitenkin varsin monin eri maustein. Se on sinänsä hyvä, sillä näin tarjolla on vaihtelua eikä levyä voi haukkua yksitoikkoiseksi. Mutta siinä mielessä tämä monipuolisuus on hieman negatiivista, että tasaisuudesta ei oikein voi puhua. Muutama veto on hieman muita heikompi, sanoisinko jopa ärsyttävämpi. Lisäksi LP:n biisit voivat tuntua varsinkin ensi kerroilla hiukkasen irtonaisilta eikä kokonaisuus hahmotu kovinkaan kiinteäksi. Kuuntelukertojen lisääntyessä tuo vaikutelma kyllä paranee selvästi.

Mutta jospa yrittäisin hieman kuvailla, miltä sisältö kuulostaa. Levy on täynnä raskaita riffejä, yllätyksellisiä kuvioita ja korviavihlovaa melua, eli se olisi kotiutunut vaivatta 1990luvun Bad Vugum -lafkan katalogiin Parhaat sävellykset tuovat ruhjovassa hypnoottisuudessaan mieleen japanilaisen Zeni Gevan. Toisaalta osa materiaalista taas muistuttaa kotimaisen Sweetheartin räkäisestä ja likaisesta rockista, tosin mielikuvan paikkansapitävyydestä en mene takuuseen, niin vähän ja kauan sitten olen heitä kuunnellut. Eikä myöskään punk taida olla näille muusikoille vieras asia, siitä kielii sekä asenne että rujo ulosanti. Monet biiseistä ovat instrumentaaleja, ja silloinkin kun laulaja suunsa avaa, niin huuto on koko ajan sivuosassa. Tuo säröinen, jostain kaukaa kantautuva ääntely lisää kuitenkin osaltaan vahvasti lo-fi -tunnelmaa.

Aluksi levystä oli hieman vaikea löytää tarttumapintaa ja suhtautua siihen ilman ennakkoluuloja, mutta vähitellen vilpitön tunnelma ja päällekäyvä raakuus hiipivät yhä syvemmälle puseroni alle. Nyt niitä ei saa enää sieltä pois.

Tuukka Termonen