MORBID ANGEL: Illud Divinum Insanus

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Season of Mist

Uuden levyn maistiaiset ovat jo kerinneet herättää pientä myrskyä maailmalla. Jo ennakkoon oli ainakin Trey Azagthothin lausunnoista selvää, että mitään helposti nieltävää death metal -kiekkoa ei olisi luvassa. No, silti monet ovat juuri sellaista jo vuosia odottaneet ja haukkuvat nyt David Vincentiä siitä, että kaveri on tuonut industrial-diggailunsa väkisin mukaan Morbid Angeliin. Vaikka Vincent kertoi uusimmassa Infernossa, että kokeilujen takana on nimenomaan Treyn aivoitukset, se ei suinkaan ole estänyt hänen mollaamistaan, joka lähti aikoinaan liikkeelle kuvista, joissa hän esiintyi kieltämättä huvittava pvc-mekko päällään Genitorturesin riveissä.

No, lopulta on ihan sama, kenen ”syytä” nämä kokeilut ovat. Omaan makuuni Morbid Angel teki ainoan oikean ratkaisun, eli teki jotain sellaista, jota se ei ole aiemmin tehnyt. Jos koko levy olisi ollut linjassa jo 2008 livenä esitetyn, sinänsä erittäin pätevän Nevermore-kappaleen kanssa, tuloksena olisi ollut varmasti päällisin puolin vakuuttava, mutta helposti unohdettava 2000-luvun death metal -kiekko. Sen sijaan osassa kappaleista on mukana konehumppaa ja populaaria industrial rock -poljentoa, mikä tuli kyllä minullekin yllätyksenä. Extreme music for extreme people, kuten bändin matra kuuluu? No ei nyt välttämättä.

Kokeilevammista raidoista aluksi yllättävä Too Extreme! iskee tietoisesti luuta kurkkuun raskaalla kädellä. Tätä ei olisi kukaan odottanut. Jos biisi olisi loppunut jossain kolmen minuutin kieppeillä, se olisi toiminut hyvänä kakkosintrona ja johdatuksena uuteen ja monipuoliseen Morbid Angel -soundiin, mutta yli viisi minuuttia on ehkä hieman ”too extreme”. Toisaalta, mitenkään äärimmäiseksi tätä meininkiä en varsinaisesti osaa mieltää, sillä sen verran tanssittavan kuuloista läpsytys on. Trey kyllä välillä heittää kiinnostavaa kitarakuviota, jota tämäntapaisessa musiikissa en ole aiemmin kuullut, mutta nämä ovat kuitenkin vain lyhyitä välähdyksiä.

Koneistetun annin osa kaksi Destructhos VS Earth / Attack alkaa uhkaavammassa ja vakuuttavammassa hengessä, mutta jotenkin ilmapiiri tärvellään kertosäkeessä. Edelleen voi kysyä, missä se äärimmäisyys oikein on. Edelleen toisaalta osaan ajoittain arvostaa Treyn kitaravisioita siellä täällä, oikein mukavia pilkahduksia. Miellän kappaleen todella sarjakuvamaiseksi tai piirroelokuvamaiseksi biisiksi, jossa kliseinen pahis Destructhos aikoo jyrätä ihmiskunnan. Lopun lyhyt Attack-osio olisi voitu liittää kokonaisuuteen vähän luontevammin. Harmi kyllä, sillä nimenomaan Attack kuulostaa ehkä äärimmäisemmältä kuin mitkään muut jutut koko albumilla.

Radikult iskee ehkä siihen kiusallisimpaan suoneen death metal -porukoiden kannalta. Tämä on juuri sitä klubiheviä, jota mustiin pukeutuneet naikkoset tykkäävät tanssia heviklubeilla ja jota jätkät inhoavat… paitsi tietysti ne jotka menevät mukaan toivoen onnen olevan puolellaan kyseisenä iltana. Näistä lähtökodista kappale on kuitenkin ihan mukiin menevä, vaikka riffipuoli onkin naurettavan simppeliä Rob Zombie -sarjaa. David Vincentin väkevä tulkinta pelastaa paljon, mutta noin seitsemän minuuttia tällaista on kyllä toisaalta aivan liikaa.

Varsinaisesti äärimmäiseen konetykitykseen Morbid Angel yltää vasta viimeisessä kappaleessa Profundis – Mea Culpa. Kaoottiset kitarat, tiivistahtinen jumputus, Vincentin ärinä ja ”Aa-oo-ah!” -messuaminen ovat juuri sitä, mitä minä koko levyn keston ajan odottelin kuulevani! Voin myöntää, että tämä on extremeä kaikessa mielessä. Jospa tässä olisi lähtökohdat bändin tulevalle tuotannolle. Ellei sitten Illud Divinum Insanusin saama, oletettavasti surkea vastaanotto onnistu torpedoimaan koko yhtyeen uraa.

Entäs se death metal -anti? Siitä joko olette jo lukeet tai tulette lukemaan kaiken kattavia analyysejä muiden kirjoittamista arvioista. Sen homman bändi edelleen hallitsee, ei mielestäni mitenkään suvereenisti, mutta ihan tarpeeksi hyvin aiheuttaakseen vitutusta monille, jotka olisivat halunneet 100 % death metal -kiekon. Kokonaisuutena kiinnostava, mutta jotenkin puolitiehen jäävä kokeellinen äärimetallilevy.

Jaakko Marttila