Miasmaattista höpinää: Pitkien öiden aika

Huomenna, lauantaina 21.12., maapallomme on taas sellaisessa asennossa, että pohjoisella pallonpuoliskolla päivä on lyhimmillään ja yö pisimmillään. Pohjoisen napapiirin eteläpuolella ei sentään olla kunnon kaamoksen piirissä, koska aurinko jaksaa hetkeksi hivuttautua horisontin ylle, mutta tällä hetkellä eteläisessä Suomessa lumeton maa korostaa pimeyden hallitsevuutta entisestään. Tässäpä siitä on ihmisellä hyvä hetki huokaista ja pysähtyä miettimään.

Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto tietää kertoa, että talvipäivänseisauksen ja joulun välistä aikaa on laajalti kutsuttu nimityksellä pesäpäivät. Silloin aurinko on kolme päivää vetäytyneenä pesäänsä. Jos näinä päivinä on pilvistä, tuleva kesä on sateinen. Jos sen sijaan aurinko vähänkin taivaalla vilahtaa, on luvassa kuiva ja puoutainen suvi. Tarkkaillaanpa, miten käy. Ja tokihan otamme tämän ennusteen sataprosenttisena totuutena, mikäli se nyt osuu kohdilleen, ja vastaavasti pidämme esi-isiä täysinä uuvatteina, jos ennusmerkit eivät pidäkään paikkaansa.

Mutta tosiaan, pimeässä on aikaa miettiä. Puntaroin äskettäin mielessäni kahdeksantoista vuotta sitten joululahjaksi saamaani Paradise Lostin Icon-levyä. Eittämätön klassikko kyllä, mutta nyt autossa pitkästä aikaa kuunnellessani hämmästyin, kuinka tunnelma levyllä ei ollutkaan niin jylhä ja majesteetillinen kuin muistelin. Ennemminkin kyseessä on hyvin toimiva metallin ja goottirockin sekoitus. Kaikki levyn kappaleet ja yksityiskohdat ovat kyllä tuttuja ja herättävät muistojen lokeroissa miellyttävää lämpöä. Ehkä bändin uran myöhemmät nousut ja laskut, samoin kuin omien kuuntelutottumusten hioutuminen ja laajentuminen ovat vaikuttaneet siihen, että Iconin hehku on hieman himmentynyt. Ei se toki heikolta kuulosta: hedelmä ei ole pilaantunut vaan muuttanut hieman makuaan ja menettänyt kiiltoaan kuin nahistunut mutta ei kuitenkaan mädäntynyt omena. Sitäpaitsi voi olla, että tulevina vuosina löydän taas uuden lähestymiskulman tuohon levyyn ja nautin siitä entistä herkemmin korvin – ehkä levy kypsyy ajan uunissa, entä ihminen? En tiedä.

Jääköön tuon levyn puntarointi nyt sikseen. Talvipäivän seisaukseen sopii mainiosti venäläinen Everlasting, jonka debyytistä pitäisi lähipäivinä kirjoitella arvostelu näille samaisille sivuille. Haikeaa funeral doom -laahausta. Ei ehkä aivan parasta lajissaan mutta hyvä yritys ainakin.

 

 

Siinäpä sitä pysähtyneisyyttä kerrakseen. Joulun alla ei todellakaan tarvitse juosta hiki otsalla ja tuli poronperseen alla etsimässä täydellisen joulun tilpehöörejä ja lahjoja. Usein paras lahja itselle ja toisille on pysähtyminen. No, kyllähän se uusi pelikonsoli, levy, kirja, posliinikuppi tai iskuporakone ihmisen iloiseksi saa jos sen ajatuksella antaa, myönnetään.

Onneksi koko talven ajaksi ei ole pakko vaipua myöskään hiljaiseen hyminään ja horrokseen. Reippaasti talven tuiskuja – tai loskavalleja – vastaan voi käydä vaikkapa sveitsiläisen Bölzerin voimin. Mielenkiintoinen löytö, särmikästä ja tummanpuhuvasti venkoilevaa black/death metalia. Bändi julkaisi puolisen vuotta sitten Aura-nimisen esikois-ep:n.

 

 

Mutta palataanpa vielä Vuotuisen ajantiedon pariin. Sen sivuilla mainitaan, että eräs kirkon kuudennusmies (eräänlainen seurakunnan paikallinen luottamusmies) oli 1600-luvulla saanut syytteen ”tallijumalan palvomisesta” tapaninpäivänä. Kyseessähän oli vanha pyhimyksen muistoateria, joka periytyi jo pakanalliselta ajalta: tallissa syötiin Pyhän Tapanin, hevosten suojelijapyhimyksen, kunniaksi ateria, jossa tuli välttää rikkomasta syötävän lihan luita sekä juoda runsaasti olutta. Monimutkaisten tarinoiden yhteenliittymien kautta kristinuskon pyhä Stephanus oli yhdistynyt pakanallisena aikana vietettyihin sydäntalven hevoskilpa-ajoihin ja uhrijuhlaan.

Älkää siis kaatuilko pimeässä ja katkoko myöskään omia luitanne joulun mässäilyjen lomassa. Ja toivotaan, että tänne eteläiseenkin Suomeen saataisiin rapsakat Immortal-kelit viimeistään ensi vuoden puolella.

 

Seppo Rautio