MANTAR – Death by Burning

385186
Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Svart Records

Antakaa minulle hetki aikaa tasata hengitykseni, sillä Mantarin ensimmäinen täyspitkä, Death By Burning, potkaisi aika helvetin kovasti allekirjoittaneeseen, suorastaan paskat pihalle. Kaksi vuotta sitten perustettu saksalainen duo soittaa aikamoista räimettä, punkin, black metalin ja sludgen sekaista melskettä, vaikka yhtye itse haluaa ainakin sanoutua irti sludgeksi luokittelusta yhtyeen Bandcamp -sivulla: “Don’t call it sludge though. Everything as black as possible. A soundtrack for the final battle.” Toisaalta tämän lausunnon voi aivan hyvin allekirjoittaa, sillä on levy sen verran armoton, että olisi aivan varmasti sopiva valinta ääniraidaksi lopunajan taistelukentille.

Yhtye on kaksihenkinen, mutta heidän tuottama äänimassa kuulostaa silti siltä, kuin sen takana olisi vihainen armeija. Kappaleissa ei ole mukana edes bassoa, mikä on tällaiselle basson pyhyyden julistalle melkoinen shokki, alkuun siis, kunnes se menee ohi ja tajuaa, että sitä ei tässä tapauksessa edes kaivata. Kitarat pörisevät ja surisevat niin maittavasti jo itsessään. Levyn äänimaailma on muutenkin erinomainen, soundeissa on riittävästi sähäkkyyttä ja alkukantaista raivoa, eikä niitä ole mitenkään siloiteltu, mutta kuitenkaan tekemättä soittimista puuroa, vaan kaikki on kuultavissa tarkasti. Rumputyöskentely, johon minä  normaalisti kiinnitän ehkä yleensä vähiten huomiota, on levyllä oikein raivokasta ja tukee tarttuvaa kitaratyöskentelyä erinomaisesti. Vokaalit ovat kunnollista pieteetillä huudettua raivoa ja ovat kuin piste iin päälle yhtyeen musiikissa.

Death By Burningilta ei löydy oikeastaan yhtään huonoa kappaletta, vaan päinvastoin ongelma onkin ehkä siinä, että hittiä tulee hitin perään (ei sillä, että oikeasti valittaisin). Kappaleet kuten Cult Witness, Astral Kannibal tai The Stoning edustavat nopeampaa mäiskettä, kun taas rauhallisempi White Nights kuulostaa paikoin aivan hemmetin eeppiseltä ja ne hiljaiset kohdat siellä oikein pahaenteisiltä.

Nyt kun pystyn jo haukkomaan hieman happea, minun on pakko sanoa, että Death By Burning on paras uusi levy mikä on tullut vastaan muutaman vuoden sisällä. Kierolla tavalla voisi toivoa, ettei yhtye enää levyttäisi yhtään mitään, sillä mahdollisuudet ovat joko, että he eivät mitenkään yllä enää debyytin tasolle. Tai jos yltävät ja menevät vielä ylikin, niin ajatus siitä minkälaista se materiaali voisi olla täyttää minut pelolla… Mutta että vuoden levy jo helmikuussa?

Give me a moment to stabilize my breath, because the first full-length by Mantar, Death By Burning, kicked your’s truly quite hard, kicked the shit out of me you could even say. This German duo that was founded two years ago makes quite a ruckus, a mixture punk, black metal and sludge, even though the band themselves want to stay away of being classified as a sludge on their Bandcamp page: “Don’t call it sludge though. Everything as black as possible. A soundtrack for the final battle.” This is something that I can confirm, because the album is that ruthless that it would definitely be an appropriate and working soundtrack for the wargrounds of the apocalypse and the end of the world.

The group may be duo, but their sound is so massive that it feels like that behind it must be some kind of an angry army. The songs does not even has bass, which was quite a shock for me, I being an advocate proclaimer of the Holy Bass, but after the shock passes and you okay yourself with the idea, you are not even left to miss it at all. The guitars buzz and hum enough by themselves already. The sounds on the album are excellent, and they have lots of fierceness and primal rage, but without getting muddy at all, and everything is very audible. The drums, which are a department I normally don’t even give attention that much to be honest,  but on this record I did and it is very fierce and really supports the catchy guitar work well. The vocals are of the kind that is shouten with dedicated rage, and really are to this album what the point is to the exclamation mark.

There really is no bad songs on Death By Burning, on the contrary the problem is that there is a hit song after a hit song (not that I am seriously complaining about this). Songs like Cult Witness, Astral Kannibal or The Stoning are fine examples of the more speedier pieces, when on the slower department there is White Nights which from time to time sounds damn epic, and the silent parts in it very ominous.

Now that I can breath again, I must say that Death By Burning is by far the best new album I have heard and come across in a few years now. In a sick kind of way I almost hope that they do not release any more albums after this, because the two possible outcome that I can see are that it just does not reach the level of the debut, and the other is that if they actually do reach it, I’m totally terrified about the thought of what kind of material it would be if they could achieve that… but really, album of the year and it’s just february?

Aleksi Vaittinen