Maailmanloppu + 2, Vastavirta, Tampere 20.12.2012

Suorastaan hämmästyttävä päivämäärä tarjosi jopa sitäkin ihmeellisemmän yllätyksen: kolme mainiota bändiä torstaina Vastavirran keikalla. Eli ei muuta kuin toppaukset niskaan ja pyörän selkään. Mäen päällä matkan rasitukset – kaltaiselleni atleetille tosin pienet – olivat pian pois pyyhityt, sillä turkulaiset hurjat valtasivat lavan. Kovaa rasvaa koostuu rumpaliaan lukuun ottamatta naisista, ja vaikka tämän maininta voi tuntua nykyaikana turhalta, niin pakkohan se oli kertoa. Tämä fakta on kuitenkin tärkeä osa bändin identiteettiä, ja kuuluu myös sanoituksissa. Toivoin tosin saavani niistä enemmänkin selvää, mutta melkoista karjumistahan se oli, kuten toki musiikkityyliin sopi. Mainion seiskan tavoin myös tämä keikka tarjosi suorastaan pyörryttävän kiihkeää hardcorepunkkia. Tuhottomasta vauhdista huolimatta biisit eivät onneksi olleet ihan samasta puusta veistettyjä, nopeiden vetojen lisäksi kuultiin muutama ultranopea hyökkäys. Illan tähti oli hurja laulajatar, jolle edes Vastavirran runsas lava ei riittänyt, vaan hän valtasi ajoittain myös tanssilattian.

 

1

Kuudes silmä tarjosikin sitten aivan erityylistä tavaraa, tosin yhtä lailla tyylikästä omalla sarallaan. En ihmettele, vaikka punkkareista puritaanisimmat olivat yhtyettä hieman kavahtaneet, sillä sen verran vahvaa osaa Kuudennen silmän soundissa näyttelevät koskettimet. Bändi esitti vanhan koulun goottirockia, siis taattua herkkua vaikkapa Mustan paraatin ystäville. Ihan osaavaa ja miellyttävää musisointia, mutta korvaan tökkäsi kyllä liiallinen tutunkuuloisuus. Bändihän on yhä alkutaipaleellaan, joten eiköhän ajan myötä mukaan tartu yhä enemmän niin sanottua omaa ääntä. Nyt touhu vaikutti melkein liikaakin (oletettuja) esikuviaan ihannoivalta tribuuttiyhtyeeltä. Kappaleet olivat toki varmaan kaikki omaa materiaalia, ja tarpeeksi vaihtelevia ja kiinnostavia, eivätkä liiallinen siirappisuus tai hempeily saaneet myöskään tilaa.

Seiskan kappaleet kuulostivat parhailta, varmaankin juuri tuttuutensa vuoksi. Tai ehkä ne olikin juuri siksi valittu julkaistavaksi, ei kai ihan huonoimpien takia olisi viitsitty vinyyliä tuhlatakaan. Tästä kelpaa jatkaa kohti uusia saavutuksia! Ja erityismaininta laulajan epägootista ulkoasusta, sopivan kaukana muodikkaasta kiiltokuvapojusta…

 

 

Ilta päättyi komeasti Maailmanloppuun. Kotimaan hardcorekärkeä koputteleva, tai siellä jopa jo lymyilevä bändi ei todellakaan petä livenä. Hengästyttävän energistä ja nopeaa kaahausta, kuitenkin ilman turhaa pään seinään hakkaamista. Tykityksestä ei puutu ideaa eikä toteutuksessa ole vikaa. Mukana oli vinhan vatkauksen vastapainoksi myös yksi postpunk-iskelmä, oikeastaan aika näppärä biisi. Mutta pääpaino pysyi toki tuossa perinteisessä Suomi-hc:n arvoja kunnioittavassa kaahauksessa. Vaikka bändillä on siis kaikki palikat kohdallaan, niin jotenkin en siltikään ihan täysillä innostunut, kaikesta aggressiostaan ja tiukkuudestaan huolimatta meno oli aika ennalta-arvattavaa, jollain tapaa liian tuttua ja turvallista. Ja luulenpa myös, että olen vaan vähän kyllästynyt tähän alagenreen. Toivottavasti vaiva paranee iän myötä…

 

 

Laulaja oli muuten todella antaumuksella mukana, ja saikin soittoniekat näyttämään lähinnä suolapatsailta, ehkä rumpalia lukuun ottamatta. Jos ei muuta, niin illan bändeille olikin yhteistä juuri se, että huomio kiinnittyi ehkä tavallistakin enemmän juuri laulusolistien työskentelyyn. Ja heidän otteitaan kelpaa kyllä mennä todistamaan toistekin.

Tuukka Termonen