Lord of Pagathorn – Daimono Philia

Arvosana: 8/10

Julkaisija: Woodcut Records

Lord of Pagathorn julkaisi 90-luvun alkupuolella muutaman jopa jonkinmoista kulttimainetta nauttivan nauhan, mutta sen jälkeen bändi katosi kotimaisen mustan metallin kartalta aika lailla täydellisesti. Paluu tapahtui kutakuinkin 16 vuotta myöhemmin Msilihporcen-demon muodossa. Tuolloin alkuperäisestä kahden miehen kokoonpanosta oli jäljellä enää kitaristi-vokalisti Necrolord, kun taas basson varteen oli löytynyt Sedit ja rumpuihin Hellwind.  

Nekrofiliaa harjoittajansa subjektiivisesta näkökulmasta käsitellyt Msilihporcen kasvoi Nekros Philia -teemalevyksi, joka oli siis samalla Lord of Pagathornin esikoisalbumi, tosin siinä välissä heiltä ilmestyi myös hieman perinteisempää black metal -tematiikkaa edustava Shine Through My Scars, Morningstar! -EP.

Rakkaus tai kiintymys toistuu myös Lord of Pagathornin toisen täyspitkän nimessä, mutta tällä kertaa esoteerisen kompassin neula ei osoita niinkään maan multiin vaan pimeisiin henkivaltoihin ja niihin korkeampiin realiteetteihin, jotka pyrkivät redusoimaan vielä henkitoreissaan räpistelevän nasaretilaisen aikakauden tuhkaksi ja kyyneleiksi.

Kaikkein vakuuttavimmin bändin tuhovoima tiivistyy monumentaalisessa Rise of the Celestial Scythe -kappaleessa. Lähes yhdeksänminuuttinen sävelteos on tarttuva kuin musta surma ja raskas kuin rakentajiensa päälle sortuva Baabelin torni. Hieman proosallisemmin ilmaistuna kappale heijastelee tyylikkäästi puhdasta parhautta ála Beherit ja Barathrum, johon on vielä mahdutettu mukaan hyvällä maulla sovitettuja koskettimia ja akustisia kitaroita. Kotimaisen mustan metallin kategoriassa Rise of the Celestial Scythe on varmasti yksi hienoimpia sävellyksiä pitkiin, pitkiin aikoihin.

Daimono Philian seitsemän muuta kappaletta eivät jää kauheasti sijoittumaan edellä mainitun Rise of the Celestial Scythen taakse, mutta toista samanlaista huippua levyltä ei löydy. Toisaalta täytyy sanoa, että levyllä ei myöskään ole yhtään oikeasti heikkoa hetkeä. Kaikilla kappaleilla on paikkansa osana kokonaisuutta. Lisäksi on aivan paikallaan todeta se tosiasia, että Daimono Philia vaikuttaa kuuluvan niihin levyihin, jotka avautuvat ja kasvavat uusien kuuntelukertojen myötä, joten kukapa tietää, mitä se vielä paljastaa itsestään.

Yhteensummaten sanoisin, että toisella täyspitkällään Lord of Pagathorn jatkaa vakuuttavasti omalla saastaisella ja pahaenteisellä polullaan. Jos luissa ja ytimissä tuntuvat matalat taajuudet, kolkosti kolisevat rummut, väkevä julistus ja pohjoisen perinteitä kunnioittavat sävellykset saavat rintalastan alle laitetun kivenmurikan edes pikkaisen lämpenemään, niin kannattaa laittaa Daimono Philia hankintalistalle.

Harri Linnera