KUOLEMANLAAKSO: Uljas uusi maailma

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Svart Records

Kuolemanlaakso… Murheenlaakso, Mana Mana? Tätä rataa kulkivat ensimmäiset ajatukset, kun luin ensimmäiset uutiset tästä Markus Laakson virityksestä. Tämä nimianalyysi osoittautui kuitenkin vääräksi, sillä tiedotteissa mies nosti varhaisessa vaiheessa Triptykonin ja Eparistera Daimonesin esiin aivan ensimmäisinä innoittajina. Kuolemanlaakso on tunnelmallisempaa, kosketinvoittoisempaa ja jollain tavalla suomalaisempaa kuin Triptykon, mutta yhteneväisyyksiäkin löytyy. Santuran studiolla on saatu hieman samankuuloisia kitaroita kiekolle soiteltua. Kuun Lapset- ja Etsin-kappaleiden alut ovat aivan kuin suoraan Tom G. Warriorin näpeistä lähteneitä.

Aloitusraita Minä elän on raivostuttavan paljon Ajattaralta kuulostava ralli, mutta onneksi levyllä on runsaasti muitakin sävyjä, ja kyseisessäkin kappaleessa simppelien riffien lomaan on puristettu kekseliäitä kosketinosuuksia. Napakka aloitus, mutta ”hittimäisyys” ärsyttää samalla. Samanlaista elementtiä on muissakin biiseissä, ja kun satun olemaan sille allerginen, niin pisteitä tipahtelee pois. Sen sijaan kehuja voi jaella mainituista Kuun lapset-, Etsin- ralleista sekä nimikkokappaleesta, joissa mennään syvemmällekin.

Bändillä on ”In League with Leino” -teksti t-paidassaan ja sanoituksissa lienee paljon sekä lainattua että hänen tuotannostaan inspiroitunutta tavaraa. Tekstiä on levylle ängetty itse asiassa aivan liikaa, sillä jokainen intro ja välifiilistely on täynnä puheäänellä mutistua läppää. Ehkä sitä on lisäksi yliherkkä omalla äidinkielellä juteltua tekstiä kohtaan – en tiedä – mutta hyvin vaivaantunut olo näitä juttelupätkiä kuunnellessa joka tapauksessa tulee. Shamanistinen välisoitto Roihusydän on sen sijaan oiva paikka esitellä nimenomaan lyyristä antia. Muutenkin tärkeä hengähdystauko albumikokonaisuutta ajatellen.

Vaikka moderni suomalainen metalli ei minua lähtökohtaisesti juuri puhuttele, Markus Laakso on tässä kentässä poikkeuksellinen musiikin kynäilijä mielestäni. Kappaleissa ei ole vain yhtä visiota, vaan miehellä on juuri sellainen hieman Tom G. Warriorin tai Peter Steelen mieleen tuova tyyli antaa biiseille useita eri kasvoja. Itsestään selvät, kuulijaa aliarvioivat ja turhat jynkkyriffit pois, vielä lisää rohkeutta kappaleiden sisäisten ideoiden kehittelyyn, niin Kuolemanlaaksosta tulisi varsinaisesti metallia minun makuuni.

Jaakko Marttila