KREYSKULL – Year of the Octopus

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Inverse Records

Perushevi – siinäpä kaksiteräinen miekka. Parhaimmillaan se on puhdasta voimavirtaa, syviä olemuksen peruskiviä ravistelevaa ilmaisua, jossa rockin ikiaikaiset kipinät räiskyvät samalla, kun tavoitellaan henkeäsalpaavalla tyylitajulla universumin kauneimpien tähtisumujen salaisuuksia. Huonoimmillaan se on tunkkaista lähibaarin sössöttäjien rämpyttelyä, jossa olennaista on se, kuinka ennen kaikki oli paremmin, kun ”sabatti” ja ”purple” tekivät hyvää musiikkia ja nykyään kaikki kuuntelevat hip-flop-poppia tai jotain eivätkä ymmärrä meitä oikeita äijiä.

Kreyskull pureutuu heavy metalin juurille. Black Sabbath -tyylinen raskas rullaus ja notkeasti vonkuva basso luovat pohjan, jolta on hyvä edetä hardrockimpiin otteisiin ja 70-lukulaisen Judas Priestin teräväreunaisiin ja voimakastunteisiin, psykedeliaan vivahtaviin kuvioihin. Mukana on toki myös uudemman stonerin tylympää kitaravallia. Bändin basistina ja kitaristina häärivät Hakulin veljekset, jotka ovat tuttuja bändeistä Total Devastation, Demonic Death Judge ja Kaihoro. Vokalistina puolestaan toimii Kari A. Killgast, joka lauloi aikaisemmin Domination Blackissa. Levyn musiikillista lopputulosta voisi raskaammissa osuuksissaan verrata Spiritus Mortisiin, etenkin kun Killgast kuulostaa Sami Hynniseltä niissä saumakohdissa, joissa hän vaihtaa rennomman hoilotuksen aggressiiviseen ärjähtelyyn.

Levyn yleisilme on rennon raskas. Edellä mainittuun Spiritus Mortisiin verrattuna meininki on selkeämmin retroilua ja iloluontoisempaa. Kappaleista löytyy myös kaupallista potentiaalia melodisten kitaroiden ja selkeiden kertosäkeiden muodossa. Ehkäpä liiallinen iloisuus kääntyykin jossain vaiheessa musiikkia vastaan, ja mielikuvat lähestyvät uhkaavasti sitä lähibaarin jammailua. Lisäksi muutamassa kohdassa vokalisti narisee hyvin ärsyttävästi, melkeinpä Axl Rose -tyyliin, mikä pilaa kyseisten kohtien tunnelman. Yleisesti ottaen vokalisointi kuitenkin on todella monipuolista ja kappaleiden mukaan vaihtelevaa. Muutaman ylimääräisen ”uuh!” ja ”oh yeah” -huudon toki olisi voinut välistä karsia. Kaiken kaikkiaan levy on mainiosti toimiva paketti juurevaa jytää, ammattimaisesti tehtyä mutta samalla vapautuneen kuuloista rokkailua.

Seppo Rautio