Kill-town Deathfest 4.– 7.9.2014 Ungdomshuset, Kööpenhamina, Tanska

Yksi parhaista festareista on tullut tiensä päähän. Niin bänditarjonnan, järjestelyjen, soundien, alkoholin hinnan kuin minkä tahansa muunkin tekijän mittapuulla Kill-town Deathfest on jäänyt mieleen uniikkina tapahtumana, jonka vertaista on vaikea kuvitella ainakaan Suomeen.

Death metal siinä totaalisessa mielessä, mitä se tapahtuman esiintyjälistojen puolesta on tarkoittanut, asetti varmaan lopulta omat rajoitteensa. Mitään teknisen osaston bändejähän tapahtumassa ei ole näkynyt. Pienellä rahalla soittavia, juuri tietyntyyppisiä ”puhtaita” bändejä ei vaan riitä loputtomiin, ja nyt viimeisenä vuonna oli poikkeuksellisesti muutamia samoja nimiä kuin aiempina vuosina. Ympyrä tuli tavallaan täyteen. Ja täytyy muistaa, että kaikilla hyvillä tarinoilla on alkunsa loppunsa. Parempi että loppui ajoissa.

immu

TORSTAI

Torstai lykättiin käyntiin jo kuuden aikoihin tapahtuman ennakkoklubin epävirallisella ennakkokeikalla toisella puolella Kööpenhaminan keskustaa. Defilementory-niminen nuori, tekninen, hieman Gorgutsin mieleen tuova death metal -bändi soitti Pumpehuset-nimisen keikkapaikan pihalle pykätyssä pienessä ”hirsimökissä”, jonka pihalla oli anniskelualue. Tapahtuma oli itse asiassa nuorten kollien maksuton levynjulkkaritapahtuma. Keikasta itsessään ei kauheasti jäänyt mieleen kerrottavaa, mutta hieman Helsingin konttiaukiota muistuttava konsepti ilman järkkäreitä ja muita virallisia juttuja oli mukavan maanläheinen.

Hikisellä Loppenilla Christianiassa oli myös heti nuoria kavereita lavalla, Norjan Kolbotnista aika uusi tapaus nimeltä Gouge. Samalta paikkakunnaltahan ovat peräisin niin Obliteration, Nekromantheon kuin Condorkin. Siellä on varmaan joku ihmiskoe meneillään, jossa siitetään heavy metalin seuraavaa sukupolvea tms. Naiivia Masterin, Repulsionin ja Autopsyn kuin ehkä Venominkin mieleen tuonut kohkaus oli erittäin viihdyttävää, jos ei ehkä omaperäistä. Setti oli lyhyt, mutta nauhoitettua tuotantoahan kavereilla ei ole juurikaan toistaiseksi.

gouge

Lepakkomies-baarissakin kolmisen vuotta sitten vieraillut Ruotsin Ensnared on kokenut miehistönmuutoksia, ainakin kitaristi-vokalisti oli eri kuin Suomessa. Heidän paahtonsa oli nopsaa ja intensiivistä, mutta hyvät melodiarakentelut heitettiin usein hukkaan, kun oli pakko taas laittaa blast-vaihdetta sisään. Ihan ok.

ensnared

Paremmuusjärjestys meni ikävä kyllä ihan pieleen esiintymisjärjestykseen nähden, sillä raatimme mielestä brittien Lucifyre oli illan heikoin. Bändi soitti kuin ug-versio Vaderista, eli nopeaa ompelukone-takutusta vailla järkeä. Surkeuden kruunasivat efektoidut, kiimaiselta puhvelilta kuulostavat mylvinnät. Ehkä soundit olivat turhankin epäsuosiolliset bändille, sillä ne vähäisetkin riffit peittyivät muun mäiskeen alle pahasti. Paradoksaalisesti Lucifyren pitäisi ottaa triggerit ja kliinisempi livesoundi käyttöön, jotta soitosta saisi selvää, mutta ug-bändinähän se ei voi sitä tehdä – kuka tietää, ehkä ei olisi varaakaan.

 

PERJANTAI

Jos torstai jäi vähän vaisuksi, niin USA:n Ritual Necromancy tykitti heti kärkeen yllättävän mietittyä, silti alkuvoimaista death metalia. Elementtejä oli niin Incantation-vyörytyksestä kuin Morbid Angel -koulukunnasta ja bonuksena vielä maukkaita hidasteluja. Kenties päivän paras! Pakko tutustua paremmin.

ritual

Bombs of Hades on kyllä death metalia, mutta aika kova punk rock -tyyppinen korostus heidän soitossaan tekee siitä biisirakenteiden puolesta turhankin kevyttä kamaa. Viihdyttävää ja leppoisaa tavaraa kuitenkin kieltämättä.

Suomen edustaja Krypts sai timanttiset, ultraraskaat soundit monumentaaliselle death metal -vyörytykselleen. Yleisökin alkoi saada pikku hiljaa jo viinaa & virtaa suoniinsa. Bändi saattaa olla vähän yksiulotteinen, mutta omaa juttuaan se dominoi vakuuttavasti. Ylipäätään verrattuna moniin klubitapahtumiin Suomessa, Kill-townissa tarjottiin niin raskas soundi kuin se tässä genressä todella on tarpeen. Tulppien kanssa juuri ja juuri selviää hengissä riffit murjoessa aidosti armottomalla tavalla. Juuri näin death metal pitäisi livenä tarjoilla.

Espanjan Ataraxysta olin kuullut jonkinlaista etukäteishehkuttelua melodisena, muun muassa suomalaisia death metal -legendoja kunnioittavana tapauksena. Heidän esiintymisensä oli melko hermostunutta. Soittajat vilkuilivat toisiaan ja soitto meni hiuskarvan varassa. Turhan melodista tavaraa olivat kappaleetkin minun makuuni, joten tässä oli oiva paikka käydä hakemassa drinkkibaarista taas yksi 4 euroa kustantanut gin tonic.

1990-alkuhämäristä taas aktiiviseksi muutama vuosi sitten ponnahtanut Texasin Imprecation oli etenkin lavaolemukseltaan kovinta kärkeä. Vokalisti Dave Herrera otti koko yleisöä palleista kiinni ihan kunnolla ja messusi saatanallisia biisejään vihaisesti. Hieman viime vuonna soittaneen Blaspherianin kanssa samassa hengessä mentiin, eli Incantationin vaikutteen kuuli selvästi, mutta toisaalta välillä tarjoiltiin myös primitiivistä Celtic Frost -hidastelua. Alkuvoimaista tavaraa, mutta ei ihan silkkaa luupääosastoa kuitenkaan.

impre

Tanskan skenelle tärkeä kehäkettu Detest soitti pikkulavalla toisen paluukeikkansa sitten 1996, jolloin he lopettelivat aktiiviuransa. Spiikit totta kai tanskaksi. Jotenkin vaisua ja rokkaavaa, simppeliä mutta ei armottomalla tavalla. Bändillä epäilemättä on tärkeä osa tanskalaisten pitkän linjan metalliharrastajien keskuudessa, mutta fiilis ei kyllä näin suomalaiselle välittynyt.

Euroopasta ei ollut perjantaina kauheasti vasusta jenkeille. Centinex soitti rohkeasti kokonaan tulevan uuden levynsä. En tiedä, suoraviivaisuudessaan hurrien kamassa oli välillä hyviä hetkiä, mutta lopulta keikka meni korvasta sisään ja toisessta ulos. Laulaja Alexander Högbom oli kovasti mukana, mutta ulosanti oli liian rasittavaa, hieman deathcore-bändit mieleen tuovaa korinaa. Liian hapokasta. Yleisö tosin taisi tykätä keskimäärin, sillä illan ensimmäinen moshpit sai alkunsa.

Mitochondrionin sivuprojektiksi mielletty Auroch oli melko omituinen tapaus, ja pienemmän lavan soundi sotki sitä entisestään. ”Nisti-hitleriksi” nimeämämme sliipattu ja laiha laulajakitaristi vaihteli laulutyyliä kirkunasta, karjuntaan ja örinään, mutta paletin äänentasot eivät olleet ihan balanssissa, jolloin välillä tyylin vaihtuessa otti korviin aika mukavasti. Riffipuolella tapahtui kovasti, mutta soundi ei vain antanut mahdollisuutta tarpeeksi selvää. Katsotaan joskus myöhemmin.

auroch

Sentään God Macabre pisti kunnolla hanttiin jenkeille illan päätteeksi. Ilmeisesti vain keikkoja varten uudelleen kasattu(?) legenda veti ehkä illan parasta ja oivaltavinta kappalemateriaalia ainokaiselta The Winterlong… -kiekoltaan. Vaikka ilta oli taas hieman laskusuhdanteinen loppua kohti, mutta God Macabre yllätti erittäin kivasti.

 

LAUANTAI

Pienellä lavalla pelin avannut Meksikon Zombieficationin soittaessa mietin vain ainoastaan sitä, että millä ihmeen ansioilla bändi oli ylipäätään päästetty pizzerioita pidemmällä soittamaan, Euroopasta puhumattakaan. Jo pelkästään vokaalit olivat niin heikkoa ärinää, että jo pelkästään siitä syystä lähdin parin biisin jälkeen läheisen puiston penkille nauttimaan oluestani.

Vaikka kanadalaisten Auroch ei oikein tehnyt vaikutusta, osittain samojen kavereiden reippaasti tunnetumpi Mitochondrion onnistui huomattavasti paremmin. Ajan hengessä sellaista huppu päässä -tyylistä kaaoskaahaustahan tämä on. Varmaan perehtymättömyyteni ansiosta ei tehnyt erityistä vaikutusta. Hyviä osioita vilahteli, mutta itse kappaleista en onnistunut saamaan kiinni.

mito

Brassiperäinen, Saksassa nykyään operoiva Incarceration rykäisi puolen tunnin verran old school deathrash -paahtoa pienemmällä lavalla. Ei mitään ihmeellistä sinänsä, mutta kitaristi-vokalisti Daniel Silva oli niin liekeissä, että hyvä mieli tuli väkisinkin. Kaverilla oli valehtelematta hymy korvissa asti koko keikan ajan. Tätäkö on se ”funderground”, kyselin itseltäni keikan aikana… heh, heh.

incarceration

Obliterationiin on alkanut viime aikoina mennä vähän maku. Ehkä olen nähnyt bändin jo turhan monta kertaa. Nekropsalmsin ilmestyttyä tykkäsin vielä aika kovasti, mutta Black Death Horizons petti hieman ja nyt livenä huomasin leipääntyneeni jo Sinde Solemin ulvovaan örinätyyliin, jota hän suorastaan ryöstöviljelee. Pienestä se on kiinni, vaikka biisit ovat kuitenkin erittäin hyviä. Bändi tarvitsee nyt seuraavaksi kunnon nahanluonnin, jotta jaksan taas innostua tosissaan.

Päivän kovin yllättäjä oli varmaankin Chilen Unaussprechlichen Kulten. Heidän kappaleitaan kuvailisin esimerkiksi myyttisiksi tarinoiksi, sen verran polveilevaa tavaraa riffit olivat, ja silti punainen lanka pysyi koko ajan hyppysissä. Tosin, rumpali ei ollut tehtäviensä tasalla. Nopeissa kaahauksissa kannuttelu katkeili välillä ikävästi. Joskus tällainen haittaa paljonkin, mutta koska muuten meininki oli timanttista, sain keskityttyä itse kappaleisiin ja niiden etenemiseen.

unaus

Bölzer oli Bölzer. En ollut edes aiemmin nähnyt, mutta juuri sellainen se oli kuin olisi voinut kuvitella. Ei ihan yhtä hyvä kuin levyllä, mutta toki hyvä siitä huolimatta. Kahden kaverin kokoonpano ei vaan ihan mahdottomiin voi venyä, mutta onhan bändi toisaalta vielä uusi – toisaalta myös ”pilalle” joka paikassa hehkuteltu. Bändissä on sellainen tietty hipster-puoli, jonka uskon nousevan aika merkittävälläkin tavalla osaksi kokonaisuutta tulevaisuudessa. Uhka vai mahdollisuus? Sanoisin vielä ainakin tässä vaiheessa, että se on mahdollisuus.

Irkallian Oracle veti rituaalisen death metalin kiitettävän minimalistiselle tasolle. Tunnelma oli vähän kuin Portalilla, mutta riffit simppeleitä ja vokalisti höysti soppaa rituaalikellolla ja shamaanirummulla. Ei taatusti sovi kaikille, mutta kyllä oli tunnelmaa. Ilmiönä tämä homma on jo ehkä vähän lypsetty, mutta ruotsalaiset kyllä osaavat juuri nämä hommat parhaiten. Tämä rituaali vaikutti oikeasti rituaalilta, toisin kuin monesti on asian laita. Yksi kovimmista.

Cianide veti ehkä parhaan death metal -keikan, mitä olen nähnyt. Piste. Celtic Frostin ja Hellhammerin perintöä palvova, ruhjova riffitely oli vastustamatonta kerta kaikkiaan. Basisti-vokalisti Mike Perun oli vaaleassa parrassaan ja tukevassa kunnossaan varsin karismaattinen ilmestys, hieman tuli Masterin Paul Speckmann mieleen. Vaikka pääosa biiseistä oli hitaahkoja, pitti velloi kivasti. Jokaiselta levyltä tuli jotain. Luupäisen death metalin riemujuhla suorastaan ja yleisössä oli melkoinen hurmos päällä. Sanat loppuvat kesken. Chicago, eikä mittään muuta!

cianide

Cianiden jälkeen järjestävän organisaation väkeä sisältänyt Undergang ei vaan tehnyt enää minkäänlaista vaikutusta. Luupää-dm-annos oli tainnut täyttyä jo ääriään myöten, sillä sitä itseäänhän tämäkin bändi tuuttaa. Toivottavasti saan nähdä bändin joskus suotuisimmissa olosuhteissa vielä.

Vaikka Dead Congregation ei ole samalta planeetalta kuin Cianide, niin ei sekään tuntunut enää yhtään miltään.  Toisaalta, en ole ikinä ihastunut näihin kreikkalaisiin levyltäkään, joten keikka vain vahvisti ennakkoluulojani. Ei yksinkertaisesti puntti tutise tästä näennäistiukasta paahtamisesta. Paljon melua tyhjästä. Cianide, perkele!!!

 

SUNNUNTAI

Tanskan oma The Vein oli Zombieficationin ohella paskinta kuraa tapahtumassa. Melodista hidasta metallia, jossa ei ollut oikein raskautta ja ne melodiat niin käppäistä jämää, ettei vaan pystynyt paria kappaletta edes kokonaan katsomaan.

Italian Fuoco Fatuo puolestaan nappasi saman tien kiinni siitä, mistä tässä koko Gloomy Sunday -teemassa pitäisikin olla kyse. Nyt ei tingitty raskaudesta eikä minimaalisuudesta. Bändi onnistui viemään deathdoomin kaavalla touhunsa miltei dronedoomin kaltaiseen, toistoon perustuvaan hypnoottiseen ulottuvuuteen. Vahvat örinät ja ultraraskas soundi, tätä oli todella sykähdyttävää kuunnella, vaikka sävellyksellisesti ei mitään neroutta ehkä saavutettukaan. Basisti ja rumpali olivat ilmeisesti samoja kuin viime vuoden sunnnuntaina soittaneessa Into Darkness -nimisessä yhtyeessä. Omanlaisensa luupäämeiningin huipentuma, aivan kuin Cianide oli omassa lokerossaan.

fuoco

Myös Ataraxiella on vahvat siteet erääseen edellisen vuoden esiintyjään, toiseen ranskalaisbändiin nimeltä Funeralium. Siinä missä Fuoco Fatuo pyyhki lattiaa Into Darknessilla, Ataraxie onnistui olemaan vielä haukotuttavampi tapaus kuin Funeralium. Malliesimerkki bändistä, joka yrittää tehdä suurin piirtein kaikki temput eikä onnistu juuri missään. Joku melodinen deathdoom lienee se peruskivi, mutta sen lisäksi on juustoisia puoliakustisia näppäilyjä, teennäistä muka-depressiivistä ulinaa ja jotain kaahailuja myös. Ei niin huono kuin The Vein, mutta kohta 15 vuota kehissä olleeksi bändiksi heikkoa kamaa.

Moondark oli etukäteisodotuksissa kova tapaus, sen verran kovan vaikutuksen 1993 peräisin oleva demo, sittemin albuminakin julkaistu heidän ainokaisena The Shadowpath teki keväällä siihen tutustuttuani. Intoa lantrasi hieman päivällä internetistä tehty havainto, että vokalistina olisi sama kaveri kuin perjantaina Centinexin keulilla ärissyt Alexander Högbom. No, ei se lopulta kauhean pahasti häirinnyt, mutta olisihan tähän ehdottomasti pitänyt saada joku kunnon guttural-mörisijä. Ja typerät välispiikit pois. Noin muuten setistä tuli mieleen Interment soittamassa Moondarkin biisejä. Meinaan, ettei The Shadowpathilla Bossin HM-2 ulvo ollenkaan tuolla lailla. Jättivät myös avaruusmaiset soolot soittamatta, mutta toisaalta kahden kitaran valli oli näin jatkuvampi ja tiiviimpi. Ei ollenkaan hullumpi ratkaisu. Kiinnostava katsaus 20 vuoden taakse vaihtoehtoisen tulkinnan kera.

moondark

Sonne Adamia en oikein ole koskaan tajunnut, enkä tiedä tajuanko vieläkään, mutta pääsin joka tapauksessa askeleen lähemmäksi bändin ydintä. Siisteintä israelilaisten aivoituksissa on se, että heidän death metalinsa on hitaahkoa, mutta ei silti deathdoomia lainkaan, ja kappaleissa riittää omaksuttavaa rutkasti. Esiintyminen pidettiin asiaan kuuluvan koruttomana. Keskityin omaksumaan kappaleiden rakenteita sen verran intensiivisesti, että setti tuntui humahtaneen ohi kuin varkain. Täytyy yrittää kuunnella lisää.

sonne

Anatomialle on tullut vuoden–parin kuluessa asetettua jo aivan mahdottomat odotukset. Sen verran kovan vaikutuksen kakkoslevy Decaying in Obscurity on tehnyt. Tältä pohjalta ajatellen setissä oli paljon rivakampaa death metalia, josta vieläpä pari–kolme biisiä oli split-julkaisuilta napattuja, eli minulle ihan outoja vetoja. Oli hienoa kuulla itselle uusia ralleja, mutta Yukiyasu Fukayan kitarasoundi oli verran suihkumoottorimainen, että ei ollut helppo tehtävä. Kaverin soitto sai koomisiakin piirteitä, kun perseen kieppeille ulottuva tukka jäi käytännössä koko ajan kiinni kitaransa nuppeihin. Taatusti osin tietoistakin show’ta. Huumoripisteet otti kuitenkin lopulta kotiin basisti Jun Tonosaki, joka encoren ajaksi tempaisi Denmark-bokserinsa mahaan asti. Pieni, mutta sydämellinen ja hauska ele Kill-townin loppumisen kunniaksi. Lavallahan on nykyään myös naiskosketinsoittaja Kaori Gutunlama, jonka loihtimat tunnelmat tekevät erityisesti hitaammista kappaleista paljon parempia livenä. Erityinen tunnustus vielä Takashi Tanakalle ehkä koko festarin kovimpana örisijänä. Tämä nörtin näköinen rillipää ei ole ehkä Chris Reifertin veroinen esiintyjä rumpujensa takana, mutta jumalauta miten hyvin jätkä vetää livenäkin! Ei nyt ehkä aivan unelmien täyttymys ollut tämä setti, mutta encorea edeltäneen seesteisen ja hitaan Consumed in Darknessin raikuesssa saavutin kuitenkin jonkinlaisen saastaisuuden kyllästämän nirvanan kuten viime vuonnakin Kill-townissa Anhedonistin lopetellessa. Rot in peace Kill-town Deathfest!

anatomia

Teksti: Jaakko Marttila
Kuvat: Timo Hanhirova