Kill-town Death Fest 29.8.-1.9.2013 Kööpenhamina, Tanska

Näin ensikertalaisen näkökulmasta Kill-town erottuu kaikista muista näkemistäni festareista DIY-henkisyydellään, jota nettisivuillakin kovasti hehkutetaan. Kermaperseille tapahtuma ehkä ei sovi, sillä puitteet ovat hieman nuhjuiset. Käymälöitä kyllä huolletaan, mutta kunto ja koppien lukot ovat vähän niin ja näin. Suomen byrokraattisesta yhteiskunnasta minulla oli Kill-townissa ikävä oikeastaan vain sisätiloissa tukapointikieltoa. Ungdomshuset sisäpihoineen on kaikenkaikkiaan kuitenkin aivan tarpeeksi mukava ja ennen kaikkea kotoisa ympäristö äärimusiikin kekkereitä varten.

yleis

Hyvä esimerkki Suomen ja Tanskan välillä tuli myös esiin, kun sattumalta tapasimme juomatiskillä kaukaa Pohjanmaalta festarille talkooväeksi tulleen nuoren miehen. Hän totesi itsekin vähän huvittuneena, että mitään anniskelupassia ei todellakaan ole tullut suoritettua. Toisaalta, mihinkäpä sitä tarvitsisikaan, jos kerran myy tapahtumassa pelkästään pullo- ja tölkkijuomia. Suomessa tämänkaltaista tapahtumaa ei kaikenmaailman sääntöviidakon vuoksi siis varmasti voisi edes järjestää. Itse asiassa molemmat tapahtuma-areenatkin olisi Suomessa varmaan jo aikoja sitten räjäytetty ilmaan terveydelle vaarallisina, hah.

Perjantain ja lauantain osalta Miasman Facebook-sivulle laitetut raportit sisältävät hieman kattavampaa bändianalyysiä ja muutaman lisäkuvan:

Lauantai: https://www.facebook.com/miasma.magazine/posts/10151622601763947
Perjantai: https://www.facebook.com/miasma.magazine/posts/10151620469253947

Teksti: Jaakko Marttila
Kuvat: Timo Hanhirova

Torstai, warm-up @ Loppen, Christiania

Tuttuun tapaan lämmittelyt pidettiin taas hyvää vauhtia rapistuvassa Loppenissa, joka kuumeni illan mittaan melkoiseksi saunaksi. Onneksi varsinaiset festarit pidetään eri paikassa, vaikka kieltämättä Loppenin warm-up on oma eksoottinen lisänsä. Ensimmäisen demonsa tänä vuonna pullauttanut Tanskan Reverie avasi pelin vahvasti. Kollegan mukaan bändiä voisi pitää jonkinlaisena vara-Vorumina, ja tavallaan tuo kuvaa meininkiä melko hyvin. Kitaristin tolkuttoman pitkä ja laiha olemus huvittivat ennen keikan alkua, ja kaiken kruunasi juuri ennen soittoa takahuoneessa päälle vaihdettu, helvetisti kiiltelevä satiinipaita. Biiseissä oli vaihtelevuutta jopa rasitteeksi asti tavallaan. Riffikoneesta haettiin niin tiukkaa tremoloa kuin primitiivisempääkin takomista ja rumpali kävi läpi melkoisen määrän eri äärimetallin komppeja. Vokalisti suorastaan tärisi lyriikkaa sylkiessään ja osoitti ”no fun” -mentaliteettia huitaisemalla eturivin soturin tarjoaman olutpullon – onneksi miltei tyhjän sellaisen – tylysti lattialle. Laiha kitaristi tarjosi jännän outron tarjosi lurittelemalla huilulla pätkän yksinään.

reverie

Kuvassa: Reverie

Kahden Drowned-miehen ”uusi bändi” Essenz on jo kuin varkain kerennyt julkaista pari albumia. Ei ole jaksanut katsastaa, ja bändin ärsyttävä nimi ei todellakaan ollut vähäisin syy tähän. Intuitio oli taas oikeassa, sillä Essenz kiinnosti aluksi hieman, kyllästytti sitten ja lopuksi itse asiassa vituttikin. Tapahtumakin oli Essenzille oikeastaan ihan väärä, sillä musiikillisesti ollaan lähempänä sludgea kuin death metalia. Ensimmäisen kappaleen aikana oli vielä jotain henkeä havaittavissa, mutta sitten simppeleiden ja pitkien biisien kuulijaa aliarvioiva luonne tuli esiin. Jos vedetään sludgea, niin siinä pitäisi olla jotain grooveakin seassa. Kova pettymys.

Paul Speckmann ja Death Strike eivät esittelyjä kaipaa, mutta miksi soittaa nimellä Death Strike, jos kaverit lavalla ovat samat kuin Masterissa vuodesta 2003!? Kaikki kuitenkin skenessä tietävät, mistä on kyse, jos bändi olisi soittanut Master-nimellä sitä ekaa levyä sekä Death Striken tavaraa. Yksi syy voi tietysti olla Death Strike -nimellä tehtyjen fanituotteiden menekin nostaminen. Kivasti niitä olikin Loppenissakin tarjolla, jostain tuulitakin näköisestä lähtien. Ei tämä silti kunnioitustani Paulia kohtaan miksikään muuta. Master on death metalin Motörhead ja Speckmann sen Lemmy. Piste. Kun ukot lavalle tulivat, ei ollut enää mitään aihetta nurinaan. Funeral Bitch, Pay to Die, Terrorizer ja The Final Conflict jäivät päälimmäisinä mieleen. Vaikka Master on jäänyt minulle vähän hämärään aina, primitiivistä luolamies-deathiä kuuntelee helvetin mielellään tuhdeilla livesoundeilla. Ja hyvin irtoaa 50 ikävuotta hätyyttelevältä Paulilta edelleen se omanlaisensa örinä ja siellä täällä kireämpikin kärinä.

master

Kuvassa: Death Strike

Perjantai @ Ungdomshuset

Toisena esiintynyt saksalainen Alchemyst jo nimestään lähtien yritti olla mahdollisimman mystinen death metal -bändi. Vokalisti-kitaristi ei ehkä ollut ajatellut, että hieno hopeinen kasvomaski ei näy yleisölle lainkaan, sillä lavan valaistus oli melko vaatimaton. No, näkyi se soundchekin ajan sentään kunnolla, heh. Hieman blackiin päin kallellaan oleva death metal on kuuminta hottia tällä hetkellä, eikä siinä mitään, mutta kappaleissa oli aivan liikaa tyhjäkäyntiä ja wannabe-syvällisiä taukoja. Ehkä klubikeikka saattaisi toimia hieman paremmin.

alchemyst

Kuvassa: Alchemyst

Convulsen paluusta on mennyt noin vuosi, ja nyt lavalle asteli astetta itsevarmempi bändi. Biisit ovat hallussa sen verran hyvin, että tukkaa ehdittiin heiluttaa huomattavasti enemmän kuin Jalometallissa 2012. Porukoissamme herätti kovasti keskustelua basistin Pantera-paita. Ei sillä, etteikö mies saisi pitää keikalla mitä tahansa paitaa haluaa, mutta Kill-Townin tapaisessa tapahtumassa ja ottaen huomioon Convulsen tyylisuunnan valinta oli vähän naurettava. Muuten ei ollutkaan sitten mitään kritisoitavaa. Yleisö otti bändin ansaitusti helvetin hyvin vastaan, ja meininki oli illan kovinta.

 convulse

Kuvassa: Convulse

Drownedin vetoa varjosti hieman edellisenä päivänä nähty Essenz, joka ei oikein napannut. Ihan eri bändit joka tapauksessa. Saksalaisten kulmikkaassa death metalissa on hieman sitä samaa kuin Necros Christosissa, ilmi selvistä syistä, mutta ei mielestäni lainkaan liikaa. On tällä yhtyeellä kuitenkin omanlaisensa aura mielestäni olemassa. Essenz-miesten lavalla oloonkin tottui. Kenties illan paras veto, etenkin kun hieman hitaamman tavaran ystävä olen enemmän muutenkin ja Convulse tuli nähtyä jo vuosi takaperin.

drowned

Kuvassa: Drowned

Rottrevore ensimmäistä kertaa ikinä Euroopassa oli hyvä sulka Kill-townin hattuun. Keikka lähti vähän nihkeästi käyntiin teknisten ongelmien takia, mutta kyllähän se siitä sitten parani. Oli perkeleen hienoa kuulla vaihteeksi rehellistä guttural-korinaa, jonka Chris Weber taitaa suvereenisti. Vaikka äkkiä kuultuna Rottrevoren biisit ovat luupääosaston hakkausta, niissä on kuitenkin jonkinlaista kieroutta. Kenties tuo kierous teki sen, että yleisön oli vähän vaikea päästä mukaan musiikkiin, itseni mukaan lukien. Meininki ei ihan kauhean hurjaksi yltynyt. Kill-townin pääjehu David tuli loppupuolella laulamaan Chrisin kaverina pari kappaletta, eikä mies meinannut pysyä housuissaan. Positiivinen kokemus, mutta ei ihan päivän parasta antia.

rottrevore

 Kuvassa: Rottrevore (Jared Lubawski)

Lauantai @ Ungdomshuset

Saksan Obscure Infinity on selvästi kokenut kettu areenoilla. Vokalistilla oli ehkä enemmän show-meininkiä kuin millään muulla bändillä tähän asti. Kesken soolon kaveri lähti yleisöön hengailemaan ja kaljaa juomaan, myöhemmin tahattomasti niskojaan nakellessa mies sotki tukkansa kitaristinsa viritystappeihin, hah. Musiikki nyt oli hieman turhan varman päälle pelattua hevahtavaa death metalia, jossa ei vahingossakaan lähdetty pois mukavuusalueelta.

obscure

Kuvassa: Obscure Infinity

Engulfed saa kaikkia muita enemmän sympatiapisteitä jo sen takia, että bändi on turkkilainen. Bändi on aivan uusi, vasta yksi EP takana tässä vaiheessa, mutta jäsenillä on historiaa muun muassa Burial Invocationista ja Decaying Puritysta. Trio sahasi miltei yksinomaan tremoloihin pohjautuvaa jyräystä mukavalla intensiteetillä, mutta voisivat hieman polveilevampaakin materiaalia tehdä mielestäni. Vahva, mutta tasapaksu lataus.

Pentaclen keikka oli todella odotettu, sillä onhan bändi ollut pitkään pois parrasvaloista kitaristi Mike Verhoevenin vakavan käsivamman vuoksi. Nyt hän on kuitenkin toipunut, ja näemmä mies suoriutuu ihan kokonaisesta keikasta. Voisi siis kuvitella, että Pentaclen tarina tästä vielä jatkuu. Celtic Frost -mausteinen death metal kyllä iski mukavasti, mutta jostain syystä kummankin kitaran soundi oli melko diskanttinen, eikä alkukantaiseen tuuttaukseen tullut lainkaan potkua sitä kautta. Meininki puolestaan oli tästä huolimatta kova, ja ihan syystä.

pentacle

Kuvassa: Pentacle

Blaspherian, nuo aidot houstonilaiset punaniskat, olivat kenties tapahtuman brutaalein bändi. Pääosin tuplabasareiden ja hitaahkojen, helvetin raskaiden sahausten varassa kulkevaa äänimassaa virkistivät nopsat pyrähdykset sopivin väliajoin. Samaan aikaan yleisössä Rottrevoren kitaristina pari vuotta vaikuttanut, reippaasti ylipainoinen Jared Lubawski teki tuhojaan pitissä. Itse asiassa kun Jared hyytyi ja lähti ulkopihalle hengähtämään, ei pitissäkään ollut enää niin kova meno. Lavalla sen sijaan sama brutaali, ns. Incantation-koulukunnan death metal jatkui loppuun asti. Fuck yeah!

blaspherian

Kuvassa: Blaspherian

Tribulation oli yksi odotetuimpia bändejä minulle. Lavalle tulleista jätkistä ei kyllä kaikista ottanut selvää, kumpaa sukupuolta he edustivat. Langanlaihan olemuksen lisäksi myös vaatetus ja meikki olivat vähän muuta, mihin tässäkin tapahtumassa on totuttu. Mutta epäolennaistahan tuo kaikki on lopulta, kun musiikki tulee mukaan kuvioon. Biisejä tuli pelkästään uudelta The Formulas of Death -kiekolta, joka on loistavalla tavalla risteyttänyt occult/hipster-vaikutteita melodiseen death/black metaliinsa. Tämä taatusti jakoi mielipiteitä, mutta Tribulation on merkittävällä tavalla uudistanut death metalia, ja livenäkin tuo tuli nyt perustelluksi.

tribulation

Kuvassa: Tribulation

Exhumed oli tullut Jalometallissa viime vuonna jo nähtyä, joten tie vei hostelliin lepäämään. Muutaman biisin verran seurattuna tuli ainakin nähtyä, että Jared oli taas kehissä ja pitti intensiivisempi kuin koskaan. Lavalla hillunut hauska moottorimies oli idea. Ajattelin, että saha ei ollut oikea, mutta toisaalta Ungdomshusetin yläparvelle tuli väkevä pakokaasun löyhkä, joten kaiketi sahassa oli ainakin moottori käynnissä. Hyvää grind/deathiähän se oli, ja soundi oli kohdallaan, toisin kuin Jalometallissa Teatrian kumisevassa hallissa.

“Gloomy Sunday” @ Ungdomshuset

Kotimaan Apothecary paukutti jo menemään primitiivistä deathdoomiaan toimittajien saapuessa paikalle setin puolen välin kieppeillä. Vähän samoja kaikuja kuin vanhassa Cianidessa sekä Winterissä, eli minimalistista jyystöä. Hetki piti kuitenkin hieraista silmiään, sillä ainoa kielisoitin triolla oli basso, vaikka soundi olikin hyvin kitaramainen. Ei siinä vielä mitään, saahan efekteillä mitä vaan aikaan, mutta samainen basisti loihti ilmoille huiluääniä, joita olen nähnyt ja kuullut tähän mennessä tehtävän vain kitaralla. Oikein mukava avaus tälle, omasta mielestäni etukäteen kiinnostavimmalle päivälle.

Italian Into Darkness veti ehkä teknisesti kömpelöimmän esityksen koko tapahtumassa, mutta silti bändi oli jollain tapaa sympaattinen. Nuoren naiskitaristi-vokalistin soitto oli vielä aavistuksen hakusessa, mutta alkuaikojen Bolt Throweria ja Asphyxia yhdistelevä runttaus oli mukavan kuuloista, ja neidin rujot vokaalit toimivat oikein mukavasti yhdistettynä välillä basistin miehisempään murinaan. Ehkä tästä vielä ajan saatossa kuullaan jotain.

intodarkness

Kuvassa: Into Darkness

Indesinencen keikalle oli tullut jo oman pään sisällä asetettua lähes mahdottomat paineet. Edelleen vähäistä huomiota nauttiva, mutta yksi ehdottomasti parhaista ja edistyksellisimmistä deathdoom-bändeistä ei ole juuri muualla soitellut kuin kotikonnuillaan Briteissä. Hieno kokemushan tämä olikin, mutta ehkä hieman perusvetäisymäinen. Primus motor Ilia Rodriguez oli kyllä liekeissä kitaroineen ja etenkin tunteikkaine lauluineen, mutta toinen kitaristi John Wright oli suorastaan penseän oloinen ja haparoi ainakin kerran. Setti painottui viime vuonna ilmestyneeseen kakkoslevyyn, minkä lisäksi tarjoiltiin Dusk Towering Forth sekä demolta napattu Cataleptic.

indesinence

Kuvassa: Indesinence

Funeraliumilla oli jännä yhdistelmä: kaksi basistia ja kaksi kitaristia. Nimestä ei paljon tarvinnut arvailla genreä; kyllä, funeral doomiahan ranskalaiset laahasivat menemään. Kuitenkaan mitään orkestraatioita ei ollut mukana, ja soitti kuulosti muutenkin sen verran orgaaniselta, että päätin mielessäni kutsua tätä funeral sludgeksi. Bändi sai aikaan vaikuttavan äänimuurin ja tunnelman, mutta keikka tuntui loputtoman pitkältä, sillä kappaleissaan se ei rohjennut astua ulos ahtaasta funeral-viitekehyksestä. En ehkä kotona tällaista jaksaisi, vaikka kokemus jäi plussalle.

Koko tapahtuman viimeisenä tuli tapaus, jonka odotin olevan hyvä, mutta en välttämättä sen kummempaa. Sen sijaan sieltä tulikin se totaalinen mindblower, jollaista en ollut vielä ihan varsinaisesti tässä tapahtumassa kokenut. Tämä oli siis seattlelaisen Anhedonistin ensimmäinen kerta Euroopan puolella. Bändi on saanut jollain ilveellä ruuvattua uskottavasti yhteen painavaa death metalia, melankolista deathdoomia sekä sävyjä depressiivisestä black metalista. Levyltä yhtye ei kuulosta ihan niin maagiselta, mutta jumalauta potentiaali on tässä bändissä aivan rajaton!

anhedonist

Kuvassa: Anhedonist (feat. D.L.)

Yhden biisin ajan vierailevana vokalistina käväisi edesmenneen Cruciamentumin kitaristi-vokalisti D.L. Olihan tuo jotain spesiaalia tavallaan, mutta Cruciamentumin heikoin lenkki mielestäni oli nimenomaan laulu. Jenkit tahkosivat omillaan vielä paljon suvereenimmin. Mitään meininkiä lavalla ei todellakaan ollut, mutta tässä tapauksessa musiikki vei meikäläisen jonnekin aivan omiin sfääreihinsä. Siinä missä Indesinence livenä jäi hieman monipolvisten kappaleidensa vangiksi ikään kuin, Anhedonistin ahdistava tunnelma valui valtoimenaan pahaa aavistamattoman meikäläisen päälle saaden aikaan tuntemuksia, joita tässä iässä uusi musiikki enää harvakseltaan kykenee saamaan aikaan. Maaginen lopetus festivaalille kertakaikkiaan.