Uudessa ympäristössä, Oulu-hallin läheisyydessä järjestetty Jalometalli herätti heti aluksi kaikenlaisia ajatuksia järjestelyihin liittyen. Tällä hetkellä ei ole tietoa, onko nykyinen kaava muuta kuin poikkeus ennen kuin Club Teatrian uudet tilat Toppilassa saadaan aikaiseksi. Perjantain jälkeen oli aika selvää, ettei nykyisen järjestelyn toivoisi olevan pysyvä, tai edes kovin kauaa jatkuva. Kaikki kolme lavaa olivat nyt samalla aukiolla kentällä, mikä automaattisesti tarkoitti, että lavojen soitto ja soundcheckit kuuluivat välillä pahastikin toisten lavojen läheisyyteen. Ehkä kolmannen lavan poistaminen paletista saattaisi olla vaihtoehto, jos tältä pohjalta vielä jatketaan. Muuten alue vaikutti toimivalta anniskeluiden ja katettujen alueidensa puolesta.
PERJANTAI
Logististen ongelmien vuoksi raportti aloitetaan suoraan Dark Angelistä, joka oli yksi kovimmista tärpeistä. Se ei ole thrash-bändeistä läheskään niitä helpoimpia lähestyä, ja livenäkin kesti hetken päästä mukaan brutaalin takomisen sykkeeseen. Kappaleiden flow ei ole välttämättä heidän vahvin osa-alueensa, mutta toisaalta tämä mahdollistaa sen helvetillisen riffikylvyn, josta bändi tunnetaan. Ja kova oli! Ron Rinehart oli kovassa tikissä, ja kunnon kiljaisujakin tuli muutama. Soundi ei ollut ehkä ihan tasapainossa, koska Gene Hoglanin sinänsä ansiokas pommitus dominoi mielestäni vähän liiaksikin. Basisti Mike Gonzalesin soittoa oli mukava seurata, mies kun veti välillä plektran kanssa ja välillä puolestaan plektrasta kiinni pitäen lopuilla kolmella sormellaan. Kiinnostava soittotekniikka, vaikka itse en kielisoittimien päälle edes varsinaisesti mitään tajua.
High On Fire on minulle edelleen ihmeellinen tapaus. Motörheadin ja doomin jonkinlainen siitos ei vaan tunnu yhdistävän näiden hyviä puolia yhteen, vaan tuloksena on jonkinlaista huonosti laulettua laiskaa rokkimetallia.
Loudness ei ollut se tyypillisin Jalometalli-vieras, sillä tyyliltään 1981 perustettu japanilaissuuruus on ehkä enemmän 1970-luvun Scorpionsin tapaista varhaista heavy metalia kuin tätä death/thrash-kamaa, jota on totuttu kuulemaan. Kun osasi jo asennoitua, että mistään vakavasta ei ole kyse, Loudness olikin positiivinen ylläri! Vaikka japsien rokkikukkoilu välillä repeilytti, etenkin keskivaiheilla tulleen hassun slovarin aikana (”baby, I miss you”, blah blah), mukana oli myös timmiä riffittelyä. Loppua kohti vokalistin kapea ääniala hieman rupesi turruttamaan, mutta kyllä japsit olivat raikuvat aplodinsa ansainneet.
Dark Angelin ohella Sacred Reich oli verrattain tunnettuna kasari-thrash-aktina Jalometallille hyvä kaappaus. Silti kun pari biisiä oli kuullut, tulivat mieleeni kommentit ”b-luokan thrashistä”, mitä tämän bändin kohdalla usein kuulee. Hyvää peruskamaa kyllä, ei siinä mitään. Lopussa tullut War Pigs –cover tuntui hieman tarpeettomalta yleisön huudatukselta.
King Diamond, mitä tähän voi enää sanoa! Vaikka näin bändin vasta Tuskassa, niin voi helvetti tämä oli paljon parempi kuin tuolloin, liian valoisissa olosuhteissa. Oulun ilta ehti sopivasti aavistuksen tummua keikan aikana. Nyt Kingin teatteri pääsi oikeuksiinsa edes vähän siihen suuntaan, miltä sen pitäisikin näyttää.
Setissä oli onneksi pieniä muutoksia, ainakin Voodoo oli vaihdettu The Puppet Masteriin ja mukana oli myös jonkinlainen medley, jossa oli mukana ainakin Tea ja Digging Graves. Show-puolella uutuutena oli loppupuolella isoäidin poltto, johon olisi ehkä kaivannut pyrotekniikkaa, mutta tämä oli pienenpieni valituksenaihe. Lopussa Black Horsemen tuttuun tapaan kruunasi illan. Ei voi paremmin enää keikkaa lopettaa.
Kingin jälkeen ei enää mikään juuri tuntunut miltään, mutta olihan se annettava Kuolemanlaaksolle mahdollisuus. Ihan pontevaa murskaamista, mutta edelleenkään en itse biiseistä löydä ihan tarpeeksi syvyyttä jäädäkseni koukkuun. Lavalla basistin naurettavan pitkä pötkytukka ryösti kaiken huomion. Alussa kaveri nähdäkseni ruoski vokalisti Kotamäkeä poskeen ja myöhemmin sai kuontalonsa jumiin soittimeensa. Väkisin tukka pois bändikavereiden toimesta heti bäkkärillä keikan jälkeen?
Pienimmän lavan Dreamtalen power metal on kaikelle mittapuulla minusta naurettavaa tavaraa, mutta tämä genre on sen verran katveessa nykyään, että jollain tavalla se kuulosti ihan raikkaalta. Tuplabasarien laukka ja konsolipeliklassikot mieleen tuova koskettimien pimputus saivat hymyn korviin, mutta ei toki mielenterveyteni tätä kovin montaa biisiä kestänyt. Kyllä power metal on lopulta tällainen ”necessary evil” metallimusiikissa.
LAUANTAI
Toisena päivänä säiden herra teki ne tepposet, jotka se perjantaina jätti tekemättä ennusteista huolimatta. Vettä rupesikin tulemaan aika jatkuvalla syötöllä jonkin verran sen jälkeen, kun Jalometalli avasi ovensa. Onneksi kentällä oli katettua aluetta mukavasti anniskelualueen lisäksi niille, jotka eivät olleet kunnolla varustautuneet. Itsekin kuuluin heikäläisiin, enkä suostunut perjantain paisteen jälkeen uskomaan, että oikeasti voisi sataa niin paljon. Riittävästä suojasta järjestäjille pisteet kotiin.
Behexen veti pikkulavalla ihan pätevän setin olosuhteisiin nähden. Ihan kuin alueen soundipolitiikka olisi hieman perjantaista jopa järkevöitynyt, ja Suomen arvostetuimpiin kuuluvan black metal -aktin sahauksesta otti ihan kohtuudella selvää. Melodinen ”Suomi-soundi” ei kuitenkaan edelleenkään meikäläiseen pure ihan täysillä, mutta pystyin arvostamaan silti laadukasta osaamista vesisateen yltyessä pikku hiljaa. Bändin vähäeleisyys on tietoinen ratkaisu, joka kuitenkin kaljan kyllästämillä festareilla ei ehkä saa aikaan samanlaista rituaalimaista meininkiä kuin pimeillä sisälavoilla. Joka tapauksessa hyvin pärjäsivät pikkulavalla.
Uncle Acid and The Deadbeats oli minusta vähän väärässä tapahtumassa, sillä niin rockaavasta tavarasta on kuitenkin kyse. En ole puritaani, mutta kaipaisin silti oikeaa raskautta riffeihin, vaikka retrohenkisestä kamasta onkin kyse. Turhan hipster tiivistettynä. Livenä laulu ei kuulostanut aivan niin hassun naismaiselta kuin levyillään, ja se oli ihan ok. Bändi itse soitti vähän haluttoman oloisena, eikä sateen takia melko autio lavanedusta auttanut kauheasti asiaa.
Kiinnostava saksalainen Mantar jäi logistisista syistä näkemättä tällä kertaa, vaan onneksi ainakin eteläisen Suomen porukoilla tulee marraskuussa mahdollisuus nähdä heidät omilla klubikeikoillaan. Samael nähtynä jo muistaakseni kolmatta kertaa, ja edelleen rumpalin paikalla heilunut Xy näyttäytyy minulle jonkinlaisena ”huijarina”, joka ei jaksa soittaa oikeita rumpuja. Juuri tämähän on totta kai se bändin nykyinkarnaation suola, mutta en tunnu pääsevän siitä liveolosuhteissa yli. Livenä myös Vorph on itse asiassa yllättävänkin mitätön vokalisti. Mies kaipaisi kipeästi tulitukea esim. bändikavereiltaan. Samael on edelleen levyltä kuunneltuna paljon parempaa.
Kvelertakista sanon vain sen, että jos jonkun mielestä tuollainen surkealla rääkymisellä vedetty viittä vaille radio rock -sekunda kuuluu Jalometalliin, niin menkää hoitoon. Olihan siellä yllättävän paljon tykkääjiä ja kova meno päällä, mutta tämä vain lisäsi omaa epäuskoani. Jokaiselle jotain ilmeisesti… olutta minulle, kiitos.
Deliverance on saanut jonkun verran mainintoja ympäri nettiä muiden uusien ”käppähevibändien” yhteydessä. Nyt sateesta johtuen katsojia ei juurikaan ollut, mutta pakkohan se on bändin vetää totta kai. Kliseinen heavy metal on vähän sellainen juttu, että tuoreutta on hankala saada mukaan. Deliverancen kohdalla moderni elementti kuitenkin oli mukana, mutta se oli ikävä kyllä muutamat örähdykset siellä täällä puhtaiden seassa. Ja se ei todellakaan toimi, ei sitten pätkääkään.
Testament on jo niin rutiinilla pelaava kiertuetykki, että heidän show’staan on oikeastaan vaikea sanoa yhtään mitään uutta. Viime vuosina totta kai hyvän vastaanoton saaneiden uusien levyjen materiaalin roolia on lisätty klassikkojen kustannuksella, mutta tämä kielii terveestä itsetunnosta mielestäni, vaikka muutama fani toki aina pettyy, kun joku ”pakollinen” jää soittamatta. Timantti soundi ja Chuck Billyn edelleen käsittämättömän uniikki raspinen ääni. Ei liikuttanut millään tavalla, mutta toki ammattilaisten hyvin toteutettua jälkeä on tavallaan ilo seurata. Ilahduttavan moni haistatti pitkät sateelle ja painui lähemmäs lavaa kastuen totaalisesti. Chuck Billy intoutui jossain vaiheessa hauskasti lietsomaan ”Helsinkiä” parempaan meininkiin. Sattuuhan sitä.
Triptykonin aloittaessa päätin itsekin jättää sadekatoksen taakseni. En vain suostunut nihkeilemään, vaan antauduin mustuudelle täysin ja kastuin luonnollisesti aivan läpimäräksi. Vesiletin kanssa tukan vatkaaminen on hauskaa, mutta kosteuden takia useamman kerran maahan tippuneet korvatulpat ja kerran tipahtaneet silmälasit toivat mukaan jännitystä, jota en ehkä olisi kaivannut. Vahinkoja ei onneksi tullut, ja keikkakin oli olosuhteisiin nähden parhautta.
Liikkeelle lähdettiin uusimman Melana Chasmata -albumin järkäleellä Black Snow. Thrashereille ei tarjoiltu kuin Circle of the Tyrants, ja muuten mentiin lähinnä hitaiden riffien murskatessa. Soundi oli painava, mielestäni oikeastaan täydellinen. Uudelta levyltä tuli lisäksi vielä Altar of Deceit ja black metal -intoilijoiden mieltä varmaan lämmitti Hellhammerin Messiah. Loppuun vielä monoliittinen musta messu The Prolonging, huh huh. Tästä ei enää raskaammaksi pääse. Etukäteen ainoastaan tunnin mittainen setti tuntui suorastaan rikolliselta ratkaisulta, mutta loppupeleissä olikin ehkä ihan hyvä, että sateen pieksemä yleisö päästettiin vähän vähemmällä. Vaikka olisihan tuota helposti kuunnellut vielä toisenkin tunnin. Toivottavasti Tom G. Warrior jaksaa vielä jatkaa uraansa, niin hieno se edelleen on. Worship!
Teksti: Jaakko Marttila
Kuvat: Timo Hanhirova
