Jalometalli 9.-10.8.2013 Club Teatria, Oulu

Viimeisen Club Teatrian maisemissa pidetyn Jaliksen potkaisi käyntiin synnyinseudullaan vieraileva Impaled Nazarene, ja tämä tehtiin tapahtuman arvolle sopivalla tavalla. Olihan se aikakin Impukoiden soittaa Jalometallissa, sillä tämä oli – outoa kyllä – ensimmäinen kerta, eikä Jalometallin tulevaisuudestakaan oikein ota tällä hetkellä selvää.

Jaakko Marttila: Yleisö oli IN:n tykitellessä vielä melko jäässä, vaikka vanha sotaratsu antoi tulla hittiä toisensa perään. Toki uudempikin materiaalia oli setissä edustettuna. Erityisesti tällä kertaa miellytti nopeista biiseistä edukseen erottunut, piinaavan hidas Quasb / The Burning, jossa Mika Luttinen osoitti, että kimeä ulvonta lähtee edelleen vakuuttavasti. Erittäin pätevä aloitus, vaikka suomalainen yleisö tahtoo olla aina ensimmäisen bändin aikana vielä vasta pääsemässä asianmukaisiin värinöihin, oli lauteilla sitten miten kova nimi tahansa.

IN
Kuvassa: Impaled Nazarene

Vuonna 2007 pari demoa tehnyt tukholmalainen thrash-bändi Altair päätyi jostain syystä sisälavan ensimmäisen esiintyjän paikalle, ja voin vain ihmetellä, millä ilveellä. Kumisevasta soundista oli vähän vaikea ottaa selvää, mutta vokalistin avattua suunsa peli oli pelattu. Kaverin puolivillainen kärinä oli yksinkertaisesti luokatonta. Koetin väkisin jaksaa pari kappaletta katsoa. Ei auttanut. Reilusti surkein esiintyjä tapahtumassa.

Timo Hanhirova: Altairin kireä thrash haiskahti vähän Dukesin aikaiselta Exodusilta, mikä ei itselleni ole edes kovin hyvä juttu. Mutta siinä missä Exodusilla on ollut viime vuosinakin vielä ollut jotain thrash-kredibiliteettiä, Altairin tapaiselta tuntemattomuudelta se puuttuu, ja mitään “pakkohan tästä on tykätä” -reaktiota tässä ei syntynyt. Altair oli vain pirun tylsä.

Jaakko: Moderni grind/death ei ole missään tapauksessa minun juttuni, mutta kieltämättä belgialainen Aborted veti kelposetin. Rumpalilla oli tarjota ihan näppärää kikkaa ja vokalistin sikavinkuna lähti hieman tavanomaista omaperäisemmin, ja ennen kaikkea mies tajusi käyttää tätä tehokeinoa säästeliäästi. Lopussa yleisöltä kysyttiin, haluttiinko kuulla kappale, joka kertoo paskasta, vaiko toinen joka kertoo pillusta. Yleisö huusi pillun puolesta, mutta sen sijaan laulaja ilmoitti, että he soittavat rallin, joka kertoo paskasta ja… persereiästä. Juuri tämän tason huumori on omiaan näille bändeille. Hyvä meininki, kakkonen on ykkönen, haha!

Timo: Nämä pissakakkajutut olivat tulleet tutuiksi jo aiemmilta näkemiltäni Aborted-keikoilta, joten aika rutiinilla tämä ammattitaitoinen bändi paiskoi. Pää liikkuu, soitto kulkee, mutta itselleni tunne ei vain välity, todella kliininen suoritus. Kuulisin mielelläni keikoillakin sitä todella vanhaa Carcassia palvovaa Abortedia. Alkuaikoina bändissä oli vielä vähän rosoisuutta.

Jaakko: Nuoriso pisti jalalla koreasti näiden Lost Societyn teinien tullessa lavalle. Mikäli oikein käsitin, vokalisti-kitaristi Samylla oli 18-vuotissynttärit juuri keikkapäivänä, ja sen kunniaksi nuori mies joi lavalla olutta, ajatelkaa! Kyllä siinä oli aihettakin juhlaan. Itse musiikissa on vielä toivomisen varaa, kappaleet eivät ihan kanna. Mutta meininki korvasi kaikki mahdolliset puutteet totaalisesti. Nuoruuden vimma oli vakuuttavaa, ja yleisö palkitsi sen villillä moshpitillä, jossa nähtiin jopa kaatuilevia pyörätuoleja ennen kuin järjestysmiehet komensivat ohjastajat loitommalle toiminnan polttopisteestä. Kova meininki. Saapa nähdä, miten käy bändin siinä vaiheessa, kun ikää alkaa tulla lisää ja meininki väkisin hieman rutinoitua. Vai vaihtuuko thrash johonkin vähän ilkeämpään kamaan.

LostsocKuvassa: Lost Society

Lost Societyn kanssa samaan aikaan kolmoslavalla veivannut Clock Paradox markkinoi itseään prog døds metl -mantralla, mikä omalla kohdallani johti, ehkä päinvastoin kuin oli tarkoitus, aika koviin ennakkoluuloihin. Käytännössä kuulosti kuitenkin yllättävän hyvältä. Aluksi riitasoinnuilla leikittelevä räminä hämäsi, mutta kärsivällisyys palkittiin. Tarjolla oli sekä suoraviivaisempaa mättöä että hitaampaa tunnelmointia. Vokalisti vakuutti, vaikka tyyli olikin modernihkoa kärinää, jota normaalisti en siedä. Parhaalta kuulostavaa oululaista metallia pitkään aikaan, mitä on tutkaan sattunut. Kitaristin etutukka huvitti kovasti.

Tiesin jo hyvissä ajoin, ettei 3 Inches of Blood ollut meikäläisen kupponen teetä. Ja niinhän siinä kävi, että kun vokalisti avasi parrakkaan suunsa, niin sieltä tuleva Halford-koulukunnan kimittävä heavy-sireeni sai miltei päänsäryn aikaan. Kieltämättä joku Deadly Sinners on oikein tarttuva ja ansiokas heavyralli, mutta ei vaan pystynyt sen enempää.

Veteraanien kokoontumisajoistaan Jalometalli on tullut tunnetuksi jo vuosien ajan, ja nyt vuorossa oleva aussibändi Hobbs Angel of Death osoitti olevansa maineensa veroinen. Peter Hobbs oli kunnon thrash-patu vailla vertaa, suoranainen isäntä! Äänikin muistutti Lemmyä. Oikeastaan jannu on vähintään kuin thrashin oma Lemmy. Kaiken kruunasi settilistassa Crucifixion, jonka kuusamolaislähtöinen Sacred Crucifix on soittanut esiintyessään useita kertoja vuosien saatossa. Olihan se jo aikakin kuulla nyt tekijänsä esittämänä. Ei ollut muukaan materiaali turhaa, vaan aussit ovat omanlaistaan äärimmäistä metallikansa. Kuten japanilaiset, he kykenevät vetämään asiat omiin sfääreihinsä. Eikä Hobbs kuitenkaan mitään oppikirja-thrashiä soita, vaan kyllä siellä oli seassa selviä black metal -tyyppisiäkin riffikulkuja. Uusia levyjähän ei ole Hobbsilta tullut sitten vuoden 1995, mutta kuulemma nyt on oikeasti uusi albumi tuloillaan.

hobbsKuvassa: Hobbs Angel of Death

Slayeristä jäi ihan varovaisen positiivinen kuva, vaikka kultaisia vuosia ei toki koskaan saa takaisin. Tätä keikkaa varjostivat tietysti lisäksi asiat, joita ei tarvitse edes mainita. Toisaalta, jo etukäteen Exodus-mestari Gary Holtin mukanaolo nykyisessä kokoonpanossa kiinnosti kovasti. Olihan tämä ainutkertainen mahdollisuus nähdä eri bändien thrash-legendoja samalla lavalla ja samaan aikaan. Holtin soittoa olikin hieno seurata, sillä mies jaksaa edelleen heittäytyä mukaan menoon kunnolla hulluine ilmeineen. Sen sijaan Paul Bostaphin rumpalointi pakostakin vertautuu jumalaiseen Dave Lombardoon, ja eikä hän siihen samaan draiviin yllä unissaankaan, mutta toki homma toimi. Alussa uudet biisit eivät juuri innostaneet, mutta Hallowed Point oli ihan mukava yllätys. Kohokohdaksi nousi omalta osaltani kuitenkin iki-ihana, hieman seesteisempää ilmapiiriä uhkuva Seasons in the Abyss. Lopun hittikimara sen sijaan vedettiin jotenkin tasapaksusti autopilotilla. Ehkä vanhusten kannattaisi siirtyä nyt vastaisuudessa vähän tunnelmallisemmille vesille kuin yrittää saavuttaa sitä 80-lukulaista intensiteettiään uudelleen. Seuraavaksi tähtäin kohti uutta ”South of Heaveniä”?

Timo: Holtin esiintyminen oli selvästi läsnäolevampaa ja vapautuneempaa kuin taannoisella Helsingin keikalla. Mies on selvästi päässyt jo mukavuusalueelleen Slayerissä. Muutenhan keikka oli sitä tuttua hittipotpuria, mitään erityisen harvinaista tai ihanaa yllätystä setti ei sisältänyt.

slayerKuvassa: Slayer

Jaakko: Festivaalin ainoa, vähänkään oikeasti doomahtava bändi oli brittiläinen Orange Goblin, sekin hyvin rockaavalla korostuksella. Bändi ei ole koskaan tehnyt oikein vaikutusta, mutta nyt oli jotenkin hyvä rako tällaiselle tavaralle. Vokalisti oli liekeissä ja yleisö sopivan päihtynyttä, jotta porukka jaksoi jorata. Etenkin yleisön naiset tuntuivat syttyvän tälle bändille toden teolla, kaikenlaista tanssia ja muuta kiemurtelua oli mukavasti tarjolla. Sopivasti rockin ja metallin välillä leikittelevä huumeidenkäyttöheavy oli kuin valettu jäähdyttelemään yleisöä Slayerin jälkeen. En kuuntele tällaista kotona useinkaan, mutta keikalla tai vaikkapa autossa keskellä kesää tämä on ehkä parasta ikinä. Kitara jäi miksauksessa vähän vaimeaksi, eli enemmän olisi voinut potkia munille, mutta keikasta jäi tosin lämmin ja sympaattinen fiilis. Joskus ei tarvitse olla rituaaleja ja tiukkaa riffiä toisensa perään. Joskus pelkkä hyvä roots-meininki riittää.

orangeKuvassa: Orange Goblin

Lauantai

Hammer Open Air -keikan perumisesta lähtien oli liikkeellä juoruja, että Archgoatin tarina olisi lopussa. Toivottavasti huhut olivat vääriä, sillä bändi tykitti sisälavalla taas kerran niin totaalista black metalia, että ei mitään tolkkua. Lord Angelslayerin ääneen en koskaan totu, vaan se kuulostaa aina livenä siltä kuin saatana örisisi suoraan helvetistä. Yleisö ei ehkä oikein edes tajunnut, mikä heidän krapulaisiin mieliinsä iski, mutta muun muassa Hammer of Satan moukaroi meikäläisen silmistä unihiekat lopullisesti helvetin syövereihin. Hieman koomisiakin piirteitä keikkaan mahtui, kun Ritual Butchererin kaulassa roikkunut luinen risti meinasi olla välillä soittamisen tiellä ja se kun Angelslayerin basson remmi ilmeisesti sotkeutui miehen luotivyöhön, mistä turhautuneena hän heitti basson hetkeksi kokonaan syrjään. Silti parhautta 666.

archgoatKuvassa: Archgoat

Iltapäivä meni päälavalla b-luokan thrash metalin merkeissä, kun Holy Moses ja Tankard jyräsivät menemään peräkanaa. Enkä nyt tarkoita b-luokalla sitä, että tässä olisi kyse huonosta musiikista. Tällainen hieman viihteellisempi, yhden kitaran meininki nyt vain on aivan eri luokkaa kuin vaikkapa sitten se edellisen päivän Slayer. Holy Moses tuli nähtyä jo 2007, ja meininki oli pitkälti samanlaista kuin tuolloin. Nyt lopun Too Drunk to Fuck -coverin aikana lavalle otettu nuoriso ei saanut Jack Daniel’siä juodakseen, vaan homma oli hieman tarkemmin syynätty.

holyKuvassa: Holy Moses

Saksalaiset bändit olivat noteeranneet toisensa mukavalla tavalla, kun Gerre “kosi” Sabinaa ja kantoi tätä lavalla ympäriinsä. Jotkut juttelivat minulle myöhemmin luulevansa, että kyseessä oli ihan aito kosinta, heh. Gerre myös vaati yleisöä kovasti tanssimaan elehtien samalla ei niin solakassa kunnossa olevalla vartalollaan jammaavia liikkeitä. Juuri oikeanlaista sirkusta iltapäivän aurinkoisiin tunteihin. Mitä mainitun herran painoon tulee, niin onhan mies ollut tukevammassakin kunnossa, mutta kyllä sieltä silti jonkinlaista säkkiä roikkui vyön päällä. Tärkeitä asioita, kun Tankardista puhutaan. Jalometallin jälkeisessä Facebook-päivityksessään Sabina kertoo, että Holy Mosesin seuraava albumi on parhaillaan tekeillä, joten keikasta tykänneiden kannattaa olla hereillä.

tankardKuvassa: Tankard

Blasphemy, nuo kanadalaiset black metalin legendaariset skinheadit aloittivat keikkansa reippaasti myöhässä. Ei toki bändin tuotannolla 1,5 tunnin slottia olisi täytetty, mutta tyylikkäämpää olisi ollut kyllä vetää koko setti ensin alta pois kuin odotuttaa rocktähtien tapaan. Blasphemyn pitäminen hengissä nykyään on sikäli arveluttavalla pohjalla, että uutta materiaalia ei varmaankaan ole tulossa ja viidestä miehestä jo kaksi on sessiokavereita: rummuissa Black Witcheryn Vaz ja bassossa Vassaforin V. Kusabs. Sodan jumalat tykittivät joka tapauksessa antaumuksella, mutta vanhojen setämiesten malliin eleettömästi. Ainoa suuri miinus oli bassorummmun soundi, joka kuulosti kuin märän nyrkin isku tuoreeseen lihapalaseen. Tällaisen bändin maailmaan moinen lätke ei sopinut ollenkaan. Olihan se äärimmäistä pieksentää, mutta pakko sanoa että oppipoikansa Archgoat vakuutti enemmän.

blasphemyKuvassa: Blasphemy

Timo: Itselleni Archgoat ja Blasphemy ovat silti sen verran erilaisia, että sanoisin että Blasphemyn enemmän nopeaa tulitusta sisältävä kaaos oli hyvä lisä festivaalin antiin. Väitän, että kanukit olivat taatusti äärimmäisin Jalossa koskaan esiintynyt ryhmittymä. Täytyy myöntää, että jo muutamaan otteeseen Ross Bayn kultistit nähneenä keikka ei tuonut ihan vastaavanlaisia hämmentynyttä turpaansa saaneen tuntua, mutta kovaahan se on.

Jaakko: 2009 Voivodin soitettua Jalometallin päälavalla muutaman biisin lähdin jo jatkoille, koska en sisäistänyt kanuukkien häröä menoa ja vokalisti Snaken, ainakin tuolloin minusta ärsyttäviä “tanssiliikkeitä”. En ehkä ole koskaan tajunnut vielä Voivodia oikeasti levyltä, mutta nyt kolmas näkemäni keikka toimi hyvin. Nyt ehkä, kuten jo monesti aiemmin, olisi jo pakko ottaa levyt tehokuunteluun. Totuus on kuitenkin, että Voivod on nerokas bändi. Todellisia riitasointujen kuninkaita, ei voi muuta sanoa. Kitaristi Chewyn ja basisti Blackyn leikkisät kaksintaistelut kesken biisien toisiaan leikkisästi tulivat suoraan sydämestä. Myös rumpali Away oli kuin leikkikentällä hiekkakakkuämpäreitä hakkaamassa oleva pieni lapsi. Tässä bändissä on alkukantaista riemua, joka ei ole keski-iänkään myötäkään hävinnyt mihinkään. Hieno päätös eräälle aikakaudelle hienon metallifestivaalin historiassa. Toivottavasti uusi koti löytyy ja jatkoa olisi vielä luvassa.

voivodKuvassa: Voivod

Timo: Voivod on ehkä maailman paras bändi, ja oli mahtavaa nähdä setissä myös muutamia Target Earthin biisejä ensimmäistä kertaa, mutta Teatrian sisälavan kumiseva tuhnusoundi teki kaikkensa pilatakseen hyvän fiiliksen. Itselläni suurimman hurman sijasta reaktio alkoi vaihtua enemmänkin pääkipuun. Itse en kaipaa Teatriaa tippaakaan, ja kaikkien aikojen viimeinen Teatrialla tapahtunut Jalo-keikka oli hyvä perustelu miksi en.

Kuvat: Timo Hanhirova