IRON BORIS – Road to Valhöll

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Rämekuukkeli-levyt

 
Heviä! Sitä lupaa saatekirje, jossa puhutaan ”kutsumuksesta hevaukseen” ja ”kaljakommari-hevirokista”. Taustaa muusikoilla on hieman muun tyyppisessä vaihtoehtomusiikissa mutta nyt siis on heavyn aika. Katsotaanpa, kuunnellaanpa.

No, eihän tämä varsinaisesti heviä ole. Rajua ja äänekästä rockia kyllä. Noiserock, hardcore, sludge…mitä näitä nyt on. Meininki perustuu jatkuvasti eteenpäin puskevaan energiaan eikä mihinkään turhaan hiplailuun. Basso klonksuu reteästi ja rummut paukkuvat, kitarat rämisevät terävinä. Sellainen hevisti rusikoiva keskitaajuuksinen riffittely siis on harvemmassa, eli siitäkin hevipiste pois. Mutta onhan tämä kovaa ja murskaavaa kamaa kuitenkin. Vokaistin ääni on kiihkeää rääkynää, joka säilyttää puhtinsa ja raivonsa jokaisessa kappaleessa. Oikeastaan tuo yksioikoinen raivoaminen, kuin sormia katkottaisiin, alkaa hieman levyn edetessä puuduttaa. Siihen siis kaipaisin hieman monipuolisuutta.

Kappaleet murjovat usein sillä tavoin veikeän säröisesti ja energisillä rumpufilleillä sekä lead-kitarajuoksutuksilla ryyditettyinä, että hieman tulee mieleen vanhempi Mastodon. Toisaalta suoremmissa rokkailuissa meno on peräti Hellacoptersia. Myös primitiivisemmän black metalin kaikuja on kuultavissa jos oikein kaivelee. Kaiken päällä kuitenkin siis tuo ankaran käreä vokalisointi, joka tuppaa hieman peittämään sitä tosiasiaa, että kappaleethan ovat oikeastaan aika monipuolisia. Ylivoimaisia helmiä ei joukosta välttämättä esiin nouse, mutta jo toisella kuuntelukerralla huomasin, että ainakin aloitusraita Penance toimii hemmetin tehokkaasti. Myös heti perään kuultava, rytmikkäästi jyskyttävä Livermaster potkii hyvin – ja loi itselleni yllättäen Rage Against the Machine -mielikuvia. Hyvä vai huono asia? Riippuu päivästä.

Levyn nimikappale on myös mainio, siinä raivo virtaa hienosti. Muutama biisi ehkä on hieman harmaampi tapaus, mutta mitään rimanalituksia ei tule vastaan. Lopetusraita Acidbaked alkaa doomahtavalla matelulla mutta muuttuu sitten ankarammaksi hölkäksi palatakseen hetkeksi hitauteen ja uudelleen kiihdytykseen. Biisi loppuu peräti iloiseen kitarakuvioon. Ei olisi haitannut, vaikka levyllä olisi ollut enemmänkin hidasta ja synkkää jyräystä. Hyvä levy kokonaisuutena kyllä siinä mielessä, että tässä on sopiva balanssi oksat pois -meiningin ja teknisemmän änkyröinnin kesken.

Seppo Rautio