IN SOLITUDE: The World. The Flesh. The Devil

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Metal Blade Records

Länsinaapurissa toden teolla osataan vanhakantaisen heavy metalin takominen. Esimerkiksi Ram, Portrait ja Helvetets Port ovat kaikki kuin saman NWoBHM-sepän opetuslapsia, jotka ovat palkeineen ahkerasti kohentaneet muinaisen metalin hehkuvaa hiillosta ja löytäneet sen kuumasta hehkusta jälleen jotain uutta. Vaikka oppi-isät ovatkin samoja, kaikki kolme kuitenkin taivuttavat rautaa omaan persoonalliseen tyyliinsä.

Ilmeisen nuorista jannuista koostuvan In Solituden heavy metal muistuttaa konseptiltaan edellä mainitusta kolmen koplasta eniten Portraitia. Myös In Solituden toinen albumi rakentuu suurelta osin Iron Maiden- ja Mercyful Fate -tyylisten soljuvien melodioiden varaan. Suurimmat erot syntyvät vokalistien ulosannin suhteen: Portraitin solisti Per Karlssonnin mylvintä ulottuu helvetin syövereistä aina taivaan porteille asti kun taas In Solituden Pelle Åhman äänenväri jäljittelee King Diamondia ainoastaan falsetin suhteen.

Albumi on vahvasti hitsattu kokonaisuus ja sävellykset kestävät kuuntelua, mutta kappaleiden rakenteet olisivat voineet olla astetta pirullisempia ja monimuotoisempia. Kansitaiteilija Jesse Peperin unenomaiset ja häiriintyneen painostavat paholaisvisiot eivät valitettavasti itse musiikkiin heijastu aivan niin yliluonnollisella tavalla kuin olisin toivonut.

Tässä suhteessa albumi toisaalta kasvaa loppua kohden, sillä esimerkiksi teoksissa To Her Darkness ja Dance of the Adversary on ulottuvuuksia, joissa kuulija pääsee kuutamouinnille selittämättömän uhkaavuuden lampeen. Tämän vuoden Hammer Open Air -tapahtumassa yhtye taisikin olla niitä harvoja perinteisemmän heavy metallin edustajia. Voi toki olla, että livenä In Solitude kykenee muodostamaan runsaammin mystisiä pyörteitä.

Tuure Heikkilä