IN SOLITUDE – In Solitude (uudelleenjulkaisu)

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Season of Mist

Mercyful Fate on varmasti monelle metallia kuuntelevalle ihmiselle niin sanotusti “hot shit” ja niinhän se vain on, että se on aivan perkeleen kova bändi. In Solitude on yhtyeen mukaan nimetty debyyttialbumi, joka on ilmeisesti ollut jo pidemmän aikaa loppu ja on nyt uudelleenjulkaistu Season of Mistin toimesta. Alkuperäinen levy julkaistiin jo vuonna 2008 High Roller Recordsin toimesta. In Solituden metallisesta ilmaisusta tulee valitettavasti ensimmäisenä mieleen halpa Mercyful Fate -imitaatio ja itse en ainakaan tällaiselle meiningille hirveästi lämpene.

Kappaleet ovat tyypilliseen tapaan melko nopeatempoisia ja meininki on on kauttaaltaan erittäin menevää. Kitarakoneisto tuottaa ihan mukiinmeneviä riffejä, vaikka mitään älyttömiä hittivetojakaan ei tai mitään erityisen mieleenpainuvaa ei kuitenkaan oikein tunnu löytyvän. Kappaleissa on myös vähän liikaa tuota heavyn syöpää eli sitä niin sanottua “tilutusta” minun makuuni.

Suurimman kritiikin suuntaan kuitenkin vokalistin harteille. Jotenkin tulee vaan semmoinen vaikutelma, että tässä on yritetty kuulostaa vähän hieman liikaa King Diamondilta, vaikka siihen ei rahkeet millään tavalla tietysti riitä. Laulusovitukset ovat puhtailla lauluilla hoidettu ja jotta sellainen toteutus toimisi, pitäisi sen laulamisen varmaan kuulostaa hyvältä eikä ärsyttää, vai mitä? Tässä tapauksessa ei vain ole käynyt nyt niin ja vokalistin ääni tuntuu jotenkin todella ohuelta ja särmättömältä. Tämä tietysti voinee osittain selittyä jo ihan vokalisti Pelle Åhmanin nuorella iällä, hän kun oli ilmeisesti 17 vuotias levyn nauhoituksien aikana. Siitä ei kuitenkaan päästä yli, että tällaisessa musiikissa olisi kuitenkin ehdottoman tärkeää, että vokaalit toimisivat. Ne kun ovat vielä niin pinnalla ja suuressa roolissa, niin nykyinen vaisu toteutus jää häiritsemään.

Mitä levy lopulta jättää käteen? Ihan kohtalaisesti soitettua ja mukiinmenevää heavy metalia, mutta jolla on vaikeuksia jättää mitään erityistä toisaalta mieleenkään. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. On levyllä toki pari ihan hyvääkin kappaletta, kuten esimerkiksi Kathedral tai The Monolith, mutta tosiasia on kuitenkin se, että muutama parempi veisu ei pysty levyä nostamaan keskinkertaisuuden suosta johon se uppoaa ja tällaisena levyn pariin tulee tuskin enää palattua. Tästä johtuu myös keskinkertainen arvosana.

Aleksi Vaittinen