HORSE LATITUDES: Gathering

Arvosana:www.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Julkaisija: Aurora Borealis

Horse Latitudesin nousu demobändistä oikean levy-yhtiöön rosteriin tapahtui näköjään melkoisen nopsaan. Yhtye perustettiin vasta 2009, ensimmäinen – ja ainoa – virallinen demo ulostui seuraavana vuonna, ja tuolloin ehti jo materialisoitua myös pitkäsoitto. Tahti on siis ollut rivakkaa, mutta musiikillisia muutoksiakin on jo ehtinyt tapahtua. Demolla yhtye näyttäytyi – yllätys, yllätys –rujompana, johtuen osittain siitä, että laulutyyli ei ollut kaikissa kappaleissa puhdas. Nyt sludgemainen rietas särmä on vähentynyt ja meininki lähentelee puhdasta, perinteistä ja doomia. Liian silotelluksi haukkuminen ei silti tekisi oikeutta yhtyeelle, vaikka pidinkin erittäin paljon demolle loihditusta bassojen murinasta, joka on muuttunut hieman pehmeämmäksi. Soitinvalikoima ei muuten ole laajentunut, eli eteenpäin tuutataan yhä ilman kitaroiden voimaa. Kuten aikaisemminkin, se riittää mainiosti. Ensi kertaa yhtyeettä kuulevaa kitaravallittomuus voi tosin hämmentää. Tunne siitä, että jotain puuttuu, vähenee kuitenkin ajan myötä. Tilalle nousee tyytyväisyys siihen, että levyä on niin helppo kuunnella ja sen kaikki elementit ovat selkeästi esillä.

Kuten demollakin, osa sävelmistä kulkee varsin letkeästi ja vaivattomasti, mutta ajoittain pieni kankeus nostaa päätään. Tämä ajoittainen potkun puutos ei kuitenkaan rasita niin paljon, että se vaikuttaisi hyvälaatuiseen kokonaisvaikutelmaan, sillä apeaa jytkytystä kaipaavat tulevat tuskin pettymään. Tempon hitaus on toki yksi seikka, mikä vähentää automaattisesti kappaleiden kulkevuutta. Yleisen laahauksen keskellä Son of the Moon onkin ilahduttava poikkeus, ja sen kaltaisia hetkiä jäin kaipaamaan lisää. Lisäksi biisin rujohko laulusuoritus voittaa puhtaan ilmaisun, jota ei voi kehua turhan omaperäiseksi. Onneksi albumi on tajuttu pitää kohtuumitoissa, viisi biisiä 50 minuutissa on juuri oikea annos. Ja kahden viimeisen kappaleen ansiosta jännite sen kun nousee lopussa.

Ihan kaikki palikat eivät kuitenkaan ole oikeilla paikoillaan. Jotkut biisit jäävät hieman yhdentekeviksi, tai pikemminkin ongelmaksi muodostuu kokonaisuus, joka jättää liian mielikuvituksettoman tasapaksun vaikutelman. En osaa sanoa ovatko tähän syynä kahteen bassoon ja rumpuihin luottavan kolmikon rajalliset ilmaisumahdollisuudet, hieman ontto soundi tai kenties liian kiireessä tehty nauhoitus, mutta joka tapauksessa tuntuu siltä, että jonkinlainen kypsyttely ja lisäideointi olisivat olleet poikaa. Tämä siitäkin huolimatta, että nytkään levytyksestä ei jää pahemmin muruja hampaankoloon. Tuntuu vaan siltä, että kolmikolla olisi sukanvarressaan vieläkin mojovampia eväitä. Mutta ne säästetään nyt ensi kertaan.

Tuukka Termonen